Joku humalainen hyppii ulkona tasajalkaa ja huutaa. Siellä sataa. Osaisinpa mäkin olla tuollainen. Jotenkin... en mä tiedä, etsiä iloa ihan naurettavan pienistä asioista. Jostain ihan vaan oman pääni sisällä vaikka. Mutta nyt tuntuu että mun elämä on yhtä tyhjän kanssa. Mä vaan istun kotona ja juon. Ja jos en olisi saikulla, istusin vaan koulussa ja joisin koulun jälkeen. Stressaisin koulusta, jokaisesta yhdyssaumasta ja patalapusta. Niin stressaan kyllä jo nytkin, vaikka olenkin sairaslomalla. Otan jo nyt paineita koulusta. Tuntuu etten ole tarpeeksi hyvä missään. Ei, itse asiassa musta tuntuu etten oo YHTÄÄN hyvä missään. En ole erityinen. Olen vain kasvo muiden joukossa. En ole erityisen kaunis, fiksu tai urheilullinen. Mulla ei ole hyvää muistia tai jotain isoa maailmanparannusprojektia. Keskinkertainen wannabetaiteilija vaan. Joka piirtelee jatkuvasti jotain pointittomia sarjakuvatyttöjä joilla on ranteet auki ja jokainen luu paistaa läpi. Jotain niin itsestäänselvää. Ei mitään syvällistä symboliikkaa.
Ei mitään.

En ole mitään.