...että mulle on alkanut tulla näitä terveitä kausia paljon useammin nykyisin ja ne on kestäneet pidempään. Silloin alkukesästä olin parikin kuukautta viiltelemättä ja oli ihan hyvä ja energinen olo, ja nyt taas syömisvammailu on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Oon vähän hämilläni mutta tosi iloinen. En mä usko että tätä voi kyllä maniaksikaan silleen luokitella vaikka aika paljon salilla ja muualla ravaankin ja teen koko ajan jotain, että... En mä tiedä, ehkä se on ihan vaan normaalia. Oon pienenä ainakin ollut tosi iloinen ja energinen tyttö ihan perusluonteeltani. Ehkä mulla oli vaan masennusta. Kun en sovi enää oikein epävakaankaan kriteereihin. En ole erityisen kärttyinen. Ailahtelevainen olen, ja teen joskus tyhmiä juttuja. Mutta eikös se kuulu ihan normaalin parikymppisen naisen elämää? Ainakin mulla on nyt ihan normaali olo. Välillä tietty ahdistaa mutta nykyisin osaan pienen tonkimisen jälkeen tajuta mistä se johtuu ja korjata asian tai ainakin lohduttaa itseäni ja ajatella positiivisesti. Olen alkanut puhumaan itselleni lempeämmin. Harhatkin on vähentyneet. Eikä ne ole itse asiassa aikoihin olleet häiritseviä.

Mitä  nyt ne keiju- ja ihmissusi/vampyyrijutut ja muut. Ne nyt on osa mua, mun persoonaa, mun elämää ja jopa mun uskoa. Uskon yliluonnolliseen. Onko se sairasta? Ei mielestäni.
En enää ajattele että joku yrittää myrkyttää minut tai tarkkailee jokaista liikettäni. Olen tajunnut että siinä ei olisi mitään järkeä, olenhan ihan normaali ja kiva tyttö.

En ihastu jokaiseen vastaantulevaan kaveriini enää, ja osaan suhtautua asioihin vähän neutraalimmin. En saa hepuleita ihan pienistä asioista enää. Enkä ole niin kärttyinenkään.

Veikkaan että se alkoholismikausikin johtui vaan patoutuneista tunteista. Niihin aikoihin kun aloin taas ryyppäämään, mä olin juuri eronnut Hanasta. En osannut käsitellä niitä tunteita koska en itsekään tajunnut että se sattui niin.
Joskus kun sellainen huono kausi on alkamassa, saatan miettiä pääni puhki mistä se johtuu. Joskus en edes tajua syytä koska se ei sillä hetkellä tunnu erityisen musertavalta, vaikka vaikuttaakin alitajuisesti käytökseeni todella paljon. Kieltäydyn uskomasta että sellaiset asiat kuin vanhempien avioero tai ero tyttöystävästä voisi vaikuttaa muhun niin paljon. Eli tavallaan skippaan niiden käsittelemisen. Mun pitäisi opetella sisäistämään ne tunteet ja suremaan kunnolla, miettimään asiat puhki ja halki heti alkuunsa... Mutta jotenkin mä en vain osaa. Musta tuntuu ihan vitun hankalalta käsitellä mun tunteita, koska tuntuu ettei niitä välillä edes ole tai että niissä ei ole mitään järkeä. Menen siis ison muutoksen aikana tavallaan henkiseen kipushokkiin mikä vaikeuttaa homman hoitamista pois päiväjärjestyksestä todella paljon.

Ainoa asia mikä mussa on oikeastaan "vikana" on muutosten pelko (en oikeastaan pelkää edes koulua ja niitä ihmisiä, vaan muutosta jota se symboloi). Kai mulle on jäänyt jotain traumoja siitä kun vanhempien avioero tuli ja käytännössä muutin Pasille samaan aikaan. Se oli tosi rankkaa aikaa, mutta enhän mä silloinkaan itse käsittänyt sitä. Muutoksiin mä reagoin huonosti - viiltelemällä, syömishäiriöisellä käyttäytymisellä tai alkoholilla. En oikeastaan mihinkään muuhun. Se pitäisi kai terapiassa tai jossain vatvoa läpi.

Näillä ajatuksilla ja eväillä olisin kyllä ihan valmis kotiutumaan täältä ja jatkamaan tätä elämää jonka olen täällä osastolla saanut hyvin alulle. En usko että siitä on kamalasti vaaraa, kunhan vaan jatkan tätä päivärytmiä ja salilla käymistä, ja käyn tiiviisti terapiassa. Ei se ole niin suuri hyppy että mun psyyke siitä romahtaisi. Ajattelin itse asiassa muuttaa taas saman katon alle äidin kanssa niin olisi joku tukena ja turvana vaikeinakin aikoina, ja vähän katsomassa mun perään.

...Ja miksi mä en tajunnut tätä kaikkea jo vuosi tai pari sitten? Miksi mun piti käydä läpi niin vitun monta romahdusta? Miksi mulla on nyt lukemattomia arpia ja ties mitä?
Voi vittu.
Mitäköhän emotionaaliselle kipushokille voi edes tehdä?
Käydä vaan terapiassa ja jauhaa, jauhaa ja jauhaa kunnes ne tunteet tulee ulos sanojen muodossa?