En enää kuule Anan ääntä päässäni. En näe häntä häilyvänä kuvajaisena sänkyni vierellä. Enää hän ei ohjaa käsiäni kaatamaan ruokaan vessanpönttöön, pakota sormia kurkkuuni jokaisen suupalan välillä. Hän ei ole enää elämässäni. En ole sairas.

Nyt MINÄ olen se, joka katsoo kuvia laihoista tytöistä, ja viattomalla mielenkiinnolla ihailee heitä. Ei se enää ole kysymys itsekurista tai mistään muustakaan syvällisestä. Ana jätti minuun merkkinsä - pidän laihan vartalon siluetista. Tulen todennäköisesti aina pitämään. Ymmärrän, ettei pienellä ruualla eläminen ole se ihanteellinen tapa laihtua, mutta en osaa muutakaan. Se on helpoin tapa.
Se olen MINÄ joka tavoittelee pikkuruista painoindeksiä. Ana ei enää pakota minua siihen.

MINÄ. MINÄ ITSE.

En kärsi tästä, vaan nautin joka sekunnista. En vihaa itseäni.
Eli en voi olla sairas.