En enää halua olla sairaan laiha. Haluan näyttää terveeltä, enkä kävelevältä luurangolta. Haluan olla hoikka ja jäntevä, haluan seksikkäät vatsalihakset ja kiinteän pyllyn. En halua työntää ihmisiä pois sairaalla olemuksellani. Sisäinen kipuni on helpottanut, Anan ja Mian kavalasti kuiskivat ja kirkuvat äänet haihtuneet lähes olemattomiin.

En koe peilikuvaani erityisen lihavana vaikka en olekaan tyytyväinen siihen. Mutta kukapa 20-vuotias nainen olisi? Niin kauan kuin syön terveellisesti ja elän täyttä elämää, uskon että kaikki kääntyy parhain päin.

Syöminen ei tunnu vaikealta. Ruoka ei maistu pahvilta, eikä toisaalta kymmeneltä orgasmiltakaan. Ruoka maistuu miltä sen kuuluukin maistua. Tekee välillä mieli herkkuja mutta osaan hallita ne suhteellisen hyvin. Napostelen terveellisiä asioita. En koe syyllisyyttä aterioiden jälkeen.

Koen syyllisyyttä vain jos en liiku. Tulee sellainen olo, että en ole tehnyt kaikkeani tavoitteeni eteen. Tuntuu, että olen ottanut tupakkatauon keskellä taistelua.

Mutta enää en sodi itseni kanssa. Sodin itseni puolesta.

Kunpa voisin kertoa teille miten tämä tapahtui, mutta en itsekään tiedä.
Ehkä se mitä sanon syömishäiriöksi olikin vain myöhäinen murrosikä, tai sitten kaikki tämä on vain yksi heilahdus elämäni polulla. Toivon kuitenkin, että tämä jäisi pysyväksi. Olen kiintynyt lähes normaaliin elämään. Niin kiintynyt, etten suostu päästämään siitä irti.

Aion taistella viimeiseen hengenvetooni.