Olisin ollut tavoitepainossani jos aikaa sitten jos en olisi aina luovuttanut kesken, vaan jatkanut vaan matkaa epäilyksistä huolimatta. Miten ihmeessä mä päästin itseni repsahtamaan? Miksi? Olin liian heikko silloin, ilmeisesti. En jaksanut sitä itseinhoa ja kaikkea paskaa, mikä olikin ihan ymmärrettävää. Mutta ihan kuin se lihomalla häviäisi. Päin vastoin. Tekee mieli hakata päätä seinään kun oon ollut niin saatanan tyhmä. Tekisi mieli karjua taas peilikuvalle kaikkea rumaa, mutta olen päättänyt etten tee sitä enää. Enää en anna itseinhon tulla tielleni, vaan keskityn tekemään työtä unelmani eteen.

Vielä musta tulee pikku keiju!