Työnnän sormeni kurkkuuni vanhasta tottumuksesta. Kutittelen kitalakeani ja vedän samaan aikaan vatsaa sisään. Oksennus ryöpsähtää ulos vaivattomasti kuten aina ennenkin. Huuhtelen käteni välissä ja toistan saman seitsemän kertaa. Lopuksi hinkkaan kaiken saastan saippualla pois käsistäni. Toisin kuin useimmat luulevat, vessassa ei juurikaan haise. Puhdistauduin niin pian syömisen jälkeen ettei minun tarvinnut oksentaa ulos puolisulanutta, hapanta mössöä. Ruoka oli lähes siinä muodossa kuin se oli paketissakin, joskin pureskeltuna. Se tuli ulos klimppeinä, kuten aina silloin kun en ole juonut tarpeeksi vettä. Mutta olen jo tottunut siihen.

Miksi oksennan?
Miksi heitän rahaa ja ruokaa hukkaan?
Miksi syön jos oksennan kuitenkin?

Joinain hetkinä itsekurini murenee kasaan. Silloin syön, syön ja syön. Ja minun on pakko paikata sitä virhettä, rankaista itseäni jotenkin, saada kaikki lika siivottua ulos ruumiistani. En saisi myrkyttää itseäni ylimääräisillä kaloreilla, tiedän sen.

En minä huvin vuoksi oksenna. Teen sitä koska on pakko. Muuten en selviä. Lihoisin, paisuisin, kasvaisin, pyöristyisin, venyisin, viruisin ja vanuisin loputtomiin. Ihoni alkaisi olla liian kireä ja minun olisi pakko leikata se taas auki tunteakseni oloni mukavaksi.