Miksi on niin kamalaa että syön vähän vähemmän kuin ns. normaali ihminen? Tämä tekee minut onnelliseksi. Juuri nyt minulla on todella toiveikas ja iloinen olo, ja on ollut oikeastaan koko sen ajan kun sain syömiseni kontrolliin. Jos Ana tekee minut iloiseksi, miksi minun pitäisi kävellä pois sen luota? Tuleehan niitä ahdistuskohtauksia, mutta niin tulee ilman Anaakin. Elän ihan normaalia elämää. Näen kavereita, ikävöin rakasta, kuntoilen ja kirjoitan. Olen ihan normaali muuten, paitsi että en syö niin paljon kuin useimmat.

Minulla on vielä paljon varaa laihtua ennen kuin olen lähelläkään vaarallista alipainoa. Enkä oikeastaan edes tähtää siihen. Haluan vain olla kaunis.

Onkohan minulla edes syömishäiriötä? Pystyn taas ajattelemaan muutakin kuin ruokaa, toisin kuin silloin kun minulla oli bulimia. Olen taas aktiivinen ja paljon vähemmän masentunut. Minulla on taas haaveita ja unelmia, ja ajatuskin itsemurhasta tai viiltelystä tuntuu ihan typerältä ja järjettömältä. Miksi turvautua sellaisiin konsteihin jotka vaan pidemmän päälle lisää ahdistusta?

Ana ei tee oloani pahemmaksi. Se antaa minulle pari uutta ilon ja ylpeyden aihetta. Se ei ole koko elämäni, se on enemmänkin harrastus. Joka päivä kun syön tarpeeksi vähän, ja kun paino tippuu edes hiukan, on uusi voitto, uusi ylpeydenaihe ja merkintä positiivisiin asioihin elämässäni. Olen pitkästä aikaa taas ollut tyytyväinen itseeni, kun olen huomannut laihtuneeni ja pystyväni oikeasti kontrolloimaan itseäni.

Sen kyllä voisin tehdä, että oppisin hyväksymään sen että joskus saa syödä vähän enemmän enkä enää oksentelisi ollenkaan. Sehän tässä epäterveintä on. Minun ei ehkä pitäisi olla ihan näin tiukalla linjalla, koska se huolestuttaa läheisiäni ja enkä tahdo sitä.

Mutta muistakaa nyt kuitenkin että tää on osa elämääni ja olen ihan tyytyväinen siihen. Ei tässä ole mitään sen kummempaa kuin että laihdutan ja että se on henkireikäni ja antaa sisältöä päivään. Vie ajatuksia pois kaikesta paskasta.