Olen päivä päivältä äänettömämpi oksentamaan. Olen oppinut vaientamaan yskänpuuskat ja kakomiset. Söin juuri 400kcal edestä salmiakkia ja menin suihkuun niin kuin joka ilta, äiti ei epäillyt mitään. Tapani mukaan nostin kissat ulos kylppäristä, oven kiinni ja veden niin kuumalle kuin mahdollista. Ja kuten aina, pesen ensin käteni ja hiukseni. Kun olen huuhdellut shampoon pois, kumarrun nojaamaan polviini ja työnnän kaksi sormea kurkkuuni.
Ensimmäisellä kerralla ylös tulee vain sylkeä ja ilmaa, ja silmäni alkavat vetistää. Toisella kerralla tunnen kuinka ruoka pyrkii ulos. Ja kolmannella kerralla kaikki neljäsataa kaloria turskahtavat ulos. Ei epäilystäkään. Tökin klimpit sormillani pienireikäisestä viemäristä alas ja toivon ettei se menisi tukkoon.
Toistan vielä saman rutiinin varmistaakseni että kaikki on poistunut systeemistä. Ulos tulee edellisen aterian - eli aamiaisen - jauhelihaa. Tunnistan sen mausta ja tekstuurista. Syljen ääneti loputkin oksennuksen jämät suustani, huuhtelen suuni ja lapan saippuaa käsiini. Hieron vartaloni puhtaaksi, kuin pesisin synnin pois.
Oloni on jälleen tyyni. Hymyilen ja vihdoin alan tuntea kuinka kuumaa vesi onkaan. Annan ahdistukseni valua oksennuksen mukana viemäriin. Hihitän hiljaa kun katson jauhelihaklimpin seikkailua vesivirran mukana, vain nähdäkseni sen päätyvän sinne minne muutkin kaltaisensa.