Mielessä pyörii vain laihtuminen, laihtuminen ja laihtuminen. Olen helvetin väsynyt tähän, mutta myös jollain kierolla tavalla tyytyväinen. Tuntuu että vihdoinkin teen asioille jotain enkä vain istu perseelläni haaveilemassa paremmasta huomisesta. Nyt on toiminnan aika.

Huomenna menen salille ja syön terveellisesti. Tänään söin 1000 kaloria, joka tuntui vähän liian paljolta. Ainakin psyykkisesti liian paljolta. Kroppa huutaa koko ajan lisää mutta en anna. Täytän vatsani kahvilla ja vedellä. Tai ainakin yritän. Yritän hiljentää sen hetkeksi.

Ahdistaa ajatus siitä etten koskaan olisi tarpeeksi hyvä itselleni tai muille. Ettei minusta koskaan tulisikaan kaunista ja unelmani valuisivat kuin hiekka sormien välistä. Pelottaa että menetän kontrollin. Pelottaa ihan kaikki. Mutta eniten pelkään juuri noita kahta asiaa. Pelkään, että sorrun taas ahmimaan ja lihomaan, että itsekurini ei riitä laihduttamiseen. Pelkään että luovutan. No, ehkä se pelko on se asia joka pitää minut oikealla tiellä.

Sitten vähän asiaa tästä blogista.
Tulen kirjoittelemaan tänne satunnaisia palasia elämästäni. Lähinnä varmaan ajatustason juttuja, kaikkea mitä mielessäni pyörii. Tunteita tunteiden perään. Koska sitä elämäni on. Laihduttamista tulen myös käsittelemään todella paljon, ehkä kaikista eniten.

Entä miksikö laihdutan?
Koska tahdon olla tyytyväinen itseeni ja peilikuvaani. Rakastan sitä ylpeydentunnetta joka tulee kun astuu vaa'alle ja se näyttää pienempää lukua. Rakastan sitä kun on mennyt illalla nälkäisenä nukkumaan ja herää aamulla kiloa hoikempana. Rakastan sitä kun saa oksennettua ulos kaiken pahan olon, kaikki saastaiset kalorit. Ehkä elän vielä kuherruskautta tämän sairauden kanssa (on-offina neljä vuotta bulimiaa takana), ehkä en. Tiedän vain, että ainakin tällä hetkellä olen sinut sen kanssa. Ainoa asia mikä painaa minua on pelko. Pelko epätäydellisyydestä, pelko lihomisesta, pelko ihan kaikesta.