Mun on vaikeaa puhua Jormasta ja Villestä muille kuin mun terapeutille. Ja musta tuntuu ettei sekään aina ymmärrä sitä miten paljon ne edelleenkin vaikuttaa muhun. Miten mä edelleen näen niistä painajaisia ja pelkään keski-ikäisiä ja juuri tietyntyyppisiä miehiä. Mä tavallaan haluaisin että mulla olisi joku joka ymmärtäisi millaiset arvet sellaiset kokemukset jättää ihmiseen, vaikka en toivoisi samanlaista paskaa kenenkään niskaan.

Ja mua pelottaa etten saa sitä kolmatta vuotta terapiaa. Musta tuntuu että jään sitten tyhjän päälle. Siitä terapiasta ja mun terapeutista on tullut mulle niin tärkeä tukipilari vaikkei sitä silleen uskoisikaan kun oon jättänyt niin monta kertaa käymättä. Mutta toivotaan parasta ja itketään vasta myöhemmin jos kela nyt päättää evätä mun oikeuden siihen kolmanteen vuoteen.
Mutta Benita on käynyt mun kanssa läpi niin monta ylä- ja alamäkeä tässä kuluneen kahden vuoden aikana ettei mitään rajaa. On ollut hyviä kausia ja on ollut takapakkeja. On ollut ero Pasista, on ollut painajaisia, on ollut alkoholismia, syömishäiriötä ja viiltelyä. On ollut lääkkeitä, tuskaa ja sukupuolihämmennystä.
Kun me katsottiin niitä tän vuoden kuvia yhdessä eilen, meinasin alkaa itkeä. Miten paljon jo yhteen vuoteen mahtuu. Miten paljon kipua yhteen piirustukseen mahtuu. Tai miten paljon iloa.

Nyt mulla on yhdessä vihreässä mapissa 2 vuotta mun elämästäni.