Pitihän se arvata ettei tää osastoreissu takaisi mitään ihmeparantumista. Mulla on ollut ihan kauhee olo tässä jo jonkun aikaa, ja aika lailla jatkuvasti. Ensinnäkin oon huolissani siitä miten mä pärjään yksin. Mua ihan tosi pelottaa miten tuun onnistumaan normaalielämässä. Ja toiseksi mä olen huolissani Hanasta. Kyllä mun pitäisi päästä täältä pois ainakin joksikin aikaa kyllä, siis silleen et saan nyt sen asuntoasian, samhainin ja susirituaalin nyt ainakin pois alta mutta totta puhuen en kyllä tiedä oonko vielä valmis elämään yksin. Ja kun haluaisin olla. Mä oon nyt ihan mielettömässä pattitilanteessa enkä tiedä mitä tehdä.

Ahdistaa siis ihan vitusti.

En mä tiedä, kai mä meen torstaina himaan ja hoiteleen niitä kämppäasioita. Haluun nyt sen uuden asunnon napattua itelleni ja muutettua siihen asap. Ja sit 30.-31. päivä ois vissiin suunnitelmissa mennä Razille Lopelle, ja 10.11 ois sitten luvassa wiccailua. Mut siihen se sit jääkin. Sit en voi taas muuta ku velloa omassa pienessä maailmassani. Kai mun pitäisi vaan yrittää. Mutta kun se pelottaa niin paljon. Haluaisin takaisin arkeen, kissan luo (ikävä Taikaa ja syyllinen olo kun en oo voinut hoitaa sitä!) ja omaan kämppään, ja väsäämään kaiken maailman loitsuja ja ties mitä. Mutta tää pääkoppa rajoittaa niin saatanasti. Haluaisin itkeä ja paiskata aivoni seinään. Saatanan hyödyttömät kapistukset kun ei ees välittäjäaineet toimi.