Yritin tänään puhua äidilleni.
Kaikesta mikä on minulle oikeasti tärkeää. Wiccasta, sisäisestä sudestani, hengistä, sukupuolettomuudesta. Että asiat voivat olla totta vaikka emme näekään niitä. Ja ne voivat olla harhaa vaikka näkisimmekin. Kaikki minkä tunnemme todeksi on meille totta. Meillä jokaisella on oma maailmamme, jonka pitäisi ainakin jollain tasolla mielestäni sisältää myös läheisimpiemme maailmat. Mutta minun uskomukseni eivät mahdu äitini mikrokosmokseen. Hänen oli vaikeaa ymmärtää (ainakin hieman humalassa) miten joku on voinut syntyä väärän sukupuolen, saati sitten väärän lajin ruumiiseen. Miten hän voisi käsittää sitä miten aistin energiavirrat kuten aistin tuulen tai sateen ihollani? Miten hän voisi käsittää sen uskomattoman kaipuun kaltaisteni pariin, pois ihmisten luota?
Uskon, että joitain ihmisiä ei kenties ole yksinkertaisesti ohjelmoitu ymmärtämään näinkin abstrakteja asioita, tai edes uskomaan niihin. Toimimme eri taajuuksilla. Mutta tuntuu pahalta kun noinkin läheinen ihminen kuin oma äitini on niin eri taajuudella kuin itse olen. Olen abstrakti ihminen. Olen ymmärtävä ihminen. Ymmärrän miksi esimerkiksi matematiikka tai henkimaailma toimii kuten toimii, mutta olen todella huono vastaamaan kysymykseen "miten?".

Toimin puhtaasti vaistojeni varassa. Tunnen ja aistin asioita hyvinkin selkeästi mutta minun on hyvin vaikeaa selittää niitä ulkopuolisille. Tuntuu siltä kuin yrittäisin puhua äidilleni jotain vierasta kieltä.

...Ja ei, en ole huumeissa. En enää edes humalassa. Viimeiset pari kuukautta ovat olleet selvimmät vuosiin, ja alan vihdoin hahmottaa mikä on minulle oikeasti tärkeää ja mitä rakastan. Mutta mitä enemmän saan selville, sitä omituisemmalta kuulostan. Ja ei, tämä ei ole psykoosia, vaan puhdasta uskovaisuutta ja taiteellisuutta. Näen vain maailman hyvin eri tavalla kuin useimmat muut. Ja uskon, että suuri osa luovuudestani ja empaattisuudestani - parhaista piirteistäni - kumpuavat juuri tästä ominaisuudesta.

Tuntuu pahalta kun ihmiset tuntuvat ajattelevan minun olevan sekaisin. Sekaisin nyt, kun ensimmäistä kertaa VUOSIIN en ole millään tavalla itsetuhoinen, lääkkeiden tai alkoholin vaikutuksen alaisena, vaan sinut itseni kanssa. Hyväksyn kyllä itseni mutta minun on vaikeaa hyväksyä sitä etteivät muut hyväksy minua yhtä hyvin. Olen liiaksi kiinni muiden mielipiteissä. Ehkä. En tiedä.
Mutta joka aamu ja ilta kiitän jumalaa ja jumalatarta siitä, että en onnistunut tappamaan itseäni niiden pimeiden vuosien aikana. Minun oli tarkoitus selvitä hengissä, että oppisin jotain. Oppisin asioita toivosta, josta minulla oli edellisissä elämissäni tuskin aavistustakaan. Että voisin kasvaa paitsi nykyisen itseni tasolla, myös muidenkin elämieni aikajanaa ajatellen.

Olen jossain mielessä jumissa maailmojen välissä. Henkimaailman, luonnon, ja nykyihmisten sekavan verkon tutkimattomassa välimaastossa. Olen ihminen siinä mielessä että olen sellainen fyysisesti ja olen sellaisten maailmassa kasvanut, mutta sisäisesti tunnen olevani jotain muuta. Osittain ihminen, mutta hengeltäni eläin. Psyyke ja henki ovat loppujen lopuksi erillään toisistaan. Mieleni toimii kuten ihmisen, koska minulla on ihmisen aivot. Tietenkin. Mutta se, mitä tunnen sisälläni... Mitä tiedän olevani... Sitä on todella vaikeaa selittää.
Typerin kommentti äidiltä tänään oli kenties se, kun selitin miten tuntui oudolta kävellä kahdella jalalla ja että on hyvin hankalaa kävellä neljällä tässä kropassa...
"Ethän sä sit ole susi."
Äiti tuntee vain fyysisen maailman. Sen, mitä auringon valo koskettaa. Välillä tuntuu ettei hänellä ole abstraktia ajattelukykyä lainkaan, vaan hän on todella... konemainen.
Juuri nyt en haluaisi mitään enempää kuin sen että hän ymmärtäisi, ja että voisimme todella puhua asioista. Ennen minulla oli vaikeuksia puhua ihan arkipäiväisistäkään asioista. Mutta nyt... Tästä on käytännössä mahdotonta keskustella, koska en halua pitää jotain typerää monologia. Kaipaan vastauksia, kysymyksiä, palautetta, mielipiteitä... Ja äiti ei anna mitään niistä. Ei yhtään mitään.

Mulla menee edelleen ihan hyvin. Tai siis helpottavan keskiverrosti. Välillä on ollut huonoja päiviä mutta onhan niitä terveilläkin ihmisillä perkele. Ihan sellainen perusjees olo. :)

Ollaan nyt Hetan kanssa Espoossa mutsin luona. Jauhetaan paskaa ja löhötään vaan. Ihan jees meininki. Kissat kyllä riehuu minkä kerkiää. Matot on rullalla, Hetan varpaat naarmuilla ja koko ajan kuulostaa siltä kuin jokin menisi säpäleiksi (mystistä miten kissat voi kolistella noin paljon hajottamatta mitään, mad skills bro).

Vähän kyllä tavallaan surettaa. Tuntuu ettei ketään kiinnosta lukea meikäläisen kirjoituksia enää kun elämä on normalisoitunut. Pelottaa että olen tylsä. En tiedä, pitäisi kai kirjoittaa jostain ihan kunnon aiheista eikä vain ihan tästä arkielämästä. Nyt kun se tosiaan on niin arkista että melkein itkettää. :P Tai no, ei nyt arkista. Mutta sanotaanko että tuntuu ihan hullulta hypyltä kirjoittaa ensin laihduttamisesta ja viiltelystä ja yhtäkkiä alkaa naputella tekstiä siitä miltä tuntuu olla väärän eläinlajin ruumiissa.
Kai mä vaan loppupeleissä pelkään sitä että ihmiset tuomitsee mut. Ja sen verran mitä nyt lukijoistani tiedän niin iso osa on niin jalat maassa-tyyppiä että... äh, en tiedä.
Blogidilemma aaaarrrggghh.

So, have a few random doll pics. ^u^' (öö... toissakesänä otettu?)

Tucca- ja tatska-/tissiherutusta. B) alan vihdoinkin näyttää itseltäni.

Halusin vähän luonnonläheisemmän ulkoasun tälle blogille, joten sellaisen väsäsin. Olen ihan tyytyväinen lopputulokseen vaikka aika pikainen väkerrys onkin. :)

Pitäisi varmaan mennä nukkumaan mutta ei toisaalta ole mitään intoa kun kerrankin netti toimii moitteettomasti ja on ihana kirja luettavana (Torey Haydenin Aavetyttö, suosittelen <3). Olen muutenkin nukkunut aika paljon. Viime yönä nukuin 12h ja otin vielä päivällä muutaman tunnin torkutkin. On se jännä etten onnistu pitämään unirytmiäni kasassa yhtä päivää pidempään. No, olen suht aina ollut aika huono rutiinien kanssa. Tuntuu ettei arkielämässäni ole juurikaan itsestäänselvyyksiä, paitsi koneella istuminen ja harrastukseni. Haittaa toisinaan koulunkäyntiä mutta ei kai siihen auta muu kuin opetella menemään aikaisemmin nukkumaan ja elämään ihmisiksi (missä en sattuneista syistä ole kovin hyvä lol).

Tänään oli ihan perushyvä päivä. Heräsin seitsemän-kahdeksan maissa, kävin suihkussa ja jaksoin jutella äidinkin kanssa puhelimessa paiskaamatta luuria korvaan ensimmäisen minuutin aikana. :'D Katsoin muutaman jakson Housea, luin Enkeleitä hiuksissani-nimisen kirjan loppuun ja aloitin Aavetytön lukemisen. Pyörähdin illalla Marikalla ja oli ihan kivaa vaikkakin molemmat olivat enemmän tai vähemmän ärtyneitä. En tiedä, jotenkin Marikan kanssa on mukavaa ja luonnollista olla vaikka hän ei kovin hyvällä tuulella olisikaan. Toki jotkin asiat ottavat pannuun ja pahasti mutta olen hänen suhteensa perkeleen anteeksiantavainen. :'D

Taika (kissani, kuten varmaan muistattekin) on taas ollut omituinen pari viime päivää. Tai ei muuten omituinen mutta pikkuinen on naukunut ihan kamalasti. Mikä on aika kummallista siihen nähden että yleensä kyseinen kissa on käytännössä mykkä. :/

Ottaa päähän se etten ole kirjoitellut tänne pitkään aikaan... Ajattelin taas alkaa naputella jotain (vaikkakin normaalielämäni saattaa olla hyvin tylsää tai hyvin, hyvin absurdia nyt kun syömishäiriö ja viiltely eivät enää valtaa kaikkea tilaa päästäni) ja tehdä vaikka uuden ulkoasun että saisin homman kunnolla käyntiin. Väriteemaehdotuksia? :)

Jokin aika sitten minulla oli jatkuvasti ihan naurettavan hyvä olo. Sen jälkeen aloin pelätä että masennus oli tulossa takaisin koska mielialani alkoi taas laskea hieman mutta tosiasiassa se oli vain ihan sitä että tilanne normalisoitui ja tasoittui. En enää ole erityisen masentunut (kärttyinen kylläkin!) mutta en kyllä onneni kukkuloillakaan. Tiedän, että elämässäni on paljon korjattavaa. Mutta nyt, kenties ensi kertaa moneen vuoteen, minulla on voimia oikeasti vaikuttaa asioihin.

Yhteishaku alkoi tänään, ja mietin että hakisin uudelleen Hyvinkään taidekouluun. Kuvataide on kuitenkin se ala jota rakastan yli kaiken, enkä oikein osaa kuvitella opiskelevani mitään muuta tai työskenteleväni minkään muun parissa tulevaisuudessa. Olen tosin miettinyt myös kolumnien tai ihan vain artikkeleiden kirjoittamista joihinkin pieniin lehtiin, sillä kirjoittaminen on toinen intohimoni. :) Joka tapauksessa, nyt tiedän mihin mahdollisesti tähtään. Minun on vain löydettävä reitti perille.

Piirsin tänään pitkästä aikaa kunnolla. Luonnoslehtiöstäni täyttyi neljä sivua yhdeltä istumalta, ja jaksoin jopa värittää kaikki kuvat.

Inspiraatio, tervetuloa takaisin. :)

Eipä ole taas tullut kirjoiteltua tännekään. Tuntuu siltä että koko roska on taas uuden ulkoasunkin tarpeessa. o_o'

Mutta joo. Meikäläisellä menee niin paljon paremmin nykyisin että melkein itkettää. En tosiaan ole syönyt lääkkeitä muutamaan viikkoon varmaan ja vaikka olen ollut kärttyisempi niin on siitä seurannut enemmän hyvää kuin huonoa. Joka ikinen oire syömishäiriöstä on hävinnyt täysin, en ole enää riippuvainen alkoholista ja tulin järkiini (ulkoisen voiman avulla tosin ;D) viiltelyn suhteen.
Ainoa ongelma on oikeastaan ihmissuhteet, eikä nekään loppujen lopuksi ihan mahdottomalla tolalla ole.

Ihan vitun omituista olla näinkin terveessä kunnossa.

Koulun kanssa on kyllä edelleen ongelmia. Saan ahdistuskohtauksia enää nimenomaan siellä (ja joskus äidin seurassa)... Ne on kyllä menneet ihan suht nopeasti ohi.

Päivän mietelause:
"Don't let the fear of relapsing keep you from recovering."

Heti kun saan silmäni auki, nappaan kännykkäni yöpöydältä.
"Mä olen miettinyt tätä tilannetta ihan liikaa. Tästä ei voi tulla mitään. Me ollaan liian erilaisia."
Hieno tapa aloittaa päivä.
Tyhjä olo. Sattuu. En osaa sanoin kuvailla tätä kipua. Ja se että en osaa kuvailla jotain kirjoittamalla, on aika perkeleen harvinaista.
Sattuu.
Kaze sai puhuttua yli itsemurha-aikeista mutta minulla ei ole vieläkään ihan turvallinen olo.

Pettymys, viha ja suru vellovat sisällänni kuin myrkky.

"Olen aivan liian sekaisin suhteeseen. Kun asiat menee paremmin niin ehkä meidän juttu vois toimia, mutta tällä hetkellä en yksinkertaisesti kykene."
Viha laantuu hetkeksi, vain pulpahtaakseen uudelleen pintaan entistä voimakkaampana. Helvetti, miksei Hän voi ilmaista suoraan onko tässä nyt mitään toivoa vai ei? Pitääkö minun odottaa, odottaa ja odottaa? Ilman mitään takeita siitä että mikään kuitenkaan tulee menemään putkeen? Tuntuu kuin kävelisin heikolla jäällä. Minulla ei ole aavistustakaan pettääkö se allani tai milloin se pettää.

Perkele että sattuu. Mutta kyyneleitä ei yksinkertaisesti tule ulos vaikka aihetta olisikin.

Ehkä hän on oikeassa. Ehkä meillä ei tosiaan ole toivoa. Ehkä minun pitäisi vain... en tiedä. Löytää joku muu. Unohtaa. Se nyt on kylmä fakta että kaikilla niillä kerroilla kun olemme "sekaantuneet" toisiimme, olen romahtanut ennemmin tai myöhemmin.
Miksi rakkauden kohteitaan ei voi valita?
Kaikki tuntuu niin absurdilta. En oikeastaan osaa edes kunnolla määritellä mikä Hänessä niin viehättää. Sehän on huono asia, eikö?

Mieleni sulkee taas tunteeni ulos.
Olen jälleen tyhjä ja kylmä. Eloton.

Ahdistaa jostain syystä ihan järjettömästi. Tekisi vaan mieli nukkua koko perkeleen päivä. Vedin äsken pussillisen karkkia ja oksensin. Siitä onkin aikaa kun viimeksi tein niin.

Jotenkin on vaan ihan mielettömän levoton olo. Ja tekee taas mieli viiltääkin. Eniten ehkä kuitenkin vituttaa se että en tiedä mistä tää ahdistus johtuu. Kaiken pitäisi olla ihan suht hyvin. Ajatukset heittää silti ihan häränpyllyä ja tuntuu ettei pää toimi kunnolla. Väsynyt olo mutta toisaalta ei tekisi yhtään mieli olla paikallaankaan. Voi olla että tää on taas ihan jotain tylsyysvitutusta.

Äh. Kunpa Hana vastaisi puhelimeen ja tulisi käymään tai jotain.

Jestas tätä mun unirytmiä. :D Menin eilen nukkumaan jossain kuuden aikaan illalla ja heräsin sitten jossain yhden maissa. Ei siinä mitään, Taru soitti ja tuli kylään parin kaljan kanssa kun sattui olemaan hereillä ja oli ilta mennyt aika perseelleen kuulema. Istuttiin siinä ja jauhettiin paskaa johonkin aamuviiteen asti ja painuin takaisin nukkumaan, ja heräsin taas puolenpäivän aikoihin. Ihan metkaa kieltämättä.

Nyt vaan katson Housea ja mietin, mietin ja mietin.
Pitäisi varmaan vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja painua salille ja katsoa vähän mitä syö. Vaikka suurimman osan ajasta nyt olenkin ihan ok kroppani kanssa ja laihduttaminen tuntuu turhalta niin niitä läskiahdistuskohtauksia tulee silti. Ja sekös vituttaa. Ja joo, olisihan se edelleen ihanaa olla pikkuinen ja siro. Mutta perkele kun laihduttamiseen uppoaa energiaa ja siitä tuppaa tulemaan obsessio. Ehkä olisi vaan parempi oppia pitämään itsestään tällaisena.

Paino heittelee taas ihan miten sattuu kun syön epämääräisesti. On mennyt into laihduttamiseen melkeinpä täysin kun pää on taas niin täynnä kaikkea muuta. Ehkä ihan hyväkin. Ei tää kroppa oikeastaan niin paha ole. Perusterve, kurveja löytyy mutta ei kuitenkaan mitenkään liikaa. Entä sitten jos kiikunkin ylipainon rajalla? Numeroita ne vaan on, ei mitään absoluuttisia totuuksia. Tuntuu tosi typerältä obsessoida painosta nyt kun on tärkeämpääkin ajateltavaa. Harmi sinänsä että motivaatio liikuntaankin on mennyt. Tekisi ihan hyvää käydä salilla vaikka ei laihduttaisikaan.

Paino nyt 75kg! :) Eli se paino mikä oli kertynyt olikin vaan nestepainoa. Hiphei!

Menin vasta aamuseitsemältä nukkumaan ja heräsin nyt tossa abouttiarallaa tunti sitten. Eli unirytmi heittää häränpyllyä, mutta koitan saada sen korjattua, tavalla tai toisella. :)

En oo edelleenkään viillellyt, juonut tai tehnyt mitään muutakaan tyhmää ja olo on ihan sellainen keskivertohyvä. Mitä nyt hitonmoinen ikävä Hanaa. Mutta se ei tietenkään ole mitään uutta. :D

Söin äsken kaurapuuroa kanelilla, makeutusjauheella ja ruusunmarjakeitolla. Oli muuten parasta safkaa hetkeen. Jotenkin se vaan maistui tosi hyvältä ja tuli masu ihanan täyteen aika pienestä määrästä. Enää ei ole sitä holtitonta himoa ahmiakaan kun ruoka alkaa taas maistua joltain ja täyttääkin. Ihanaa. <3

Pahoitteluni siitä että olen ollut muutamia päiviä kirjoittamatta mitään fiksua.

Tilanne on nyt se, että olen taas Hyvinkäällä. En ole juonut suunnilleen viikkoon mutta olen sitten ahminut sitäkin enemmän, ja se on johtanut julmetunmoiseen turpoamiseen. En ihmettelisi vaikka painaisin taas 80 kiloa. Minulla ei ole aavistustakaan painostani tällä hetkellä, enkä oikeastaan edes halua tietää sitä vielä. En ennen kuin tuntuu että olen saanut itseni taas kasaan ja masu tuntuu pienemmältä. :/

Muuten onkin mennyt oikeastaan ihan hyvin (joskin "pieni pörröinen ongelmani" on vähän riistäytynyt käsistä). Olen saanut takaisin tunteita joiden olemassaolon olin unohtanut kokonaan ja tunnen taas eläväni. En ole viillellyt, ryypännyt tai vetänyt lääkkeitä. Lopetin itse asiassa suurimman osan ihan normaalistakin lääkityksestäni, ja ajatukset on olleet paljon selkeämpiä. Nyt menee alas enää Citalopram. Lääkäri määräsi tosin vielä jotain uutta lääkettä. Voisi kai sille mahdollisuuden antaa, mutta jos se muuttaa tätä olotilaa liikaa niin antaa sitten olla. En ala tunkea kroppaani enää mitään ylimääräistä ellei ole aivan pakko. :)

Olen saanut taas inspistä lukea tosi paljon, ja siitä on sitten tullut hirveä hinku kirjoittaakin. Fiktiivistä tekstiä ja ihan päiväkirjaakin. Jostain syystä tämä blogi on kuitenkin jäänyt vähän vähemmälle huomiolle. Olen lähinnä lukenut jotain fantasiaa ja romanssihömppää, ja perkele kun tuntuu ihanalta kun kaiken sen mukana olen taas saanut mielikuvituksenikin takaisin.

Mutta siis, ainoa ongelma on oikeastaan nyt tuo syöminen. Se pitäisi saada taas kuriin. :P Olen vetänyt ihan tuhottomia määriä hiilareita ja vihanneksiakaan en ole syönyt läheskään tarpeeksi.

Tämän päivän syömiset tähän mennessä:
-kanaviillokki (n.300g)
-perunasalaatti (n.50g)

Muistan sen kuin eilisen. Sen lämpimän ja sateisen alkukesän, juuri ennen kolmattatoista syntymäpäivääni. Silloin kaikki alkoi. Ensin luulin että olin lukenut liikaa fantasiakirjallisuutta, mutta nyt, elettyäni kaiken tämän kanssa seitsemän vuotta, tiedän ettei asia ole niin.

Aloin nähdä toistuvia unia kuusta ja metsistä. Tunsin aina villin riemun rinnassani, vapauden. Saatoin haistaa yöilman ja tuntea tuulen kasvoillani ja pehmeän sammaleen tassujeni alla. Kyllä, tassujeni. Noissa unissa olin susi. Aina herättyäni tunsin suunnatonta kaipausta unimaailmaani, siihen kehoon, loputtomiin tuoksuihin ja nuoren suden uteliaisuuteen ja innokkuuteen. Tunsin, että siinä maailmassa oli osa minua, ja että osa sitä maailmaa oli myös omassa elämässäni. En ensin tiennyt mitä, mutta pikkuhiljaa susi alkoi tulla osaksi arkipäivääni.

Muistan, miten hämmästelin päivä päivältä tarkentuvia aistejani, kasvukipuja ja loputtomia kramppeja. Muistan, miten luonnottomalta joskus tuntui kävellä kahdella jalalla - tuntuu edelleen. Mutta erityistä lämpöä mieleeni tuo muisto ensimmäisestä täysikuustani, vaikka se ei monien korviin kovin järisyttävältä kokemukselta varmasti kuulostakaan.

Olin ollut levoton koko päivän ja ruumistani oli kolottanut ainakin kaksi kertaa niin paljon kuin tavallisesti, mikä oli paljon. Tunsin että jokin oli muuttumassa, olin hämilläni ja peloissani. Susi oli asettumassa sisimpääni. Illan tullen neljän seinän sisässä paikallaan oleminen alkoi tuntua hetki hetkeltä tuskallisemmalta, sekä fyysisesti että henkisesti. Tunsin kummallista tarvetta päästä ulos raittiiseen ilmaan. Minusta tuntui etten kuulunut siihen taloon. Asuin silloin vanhempieni luona, ja he olivat vielä naimisissa. Minulla oli perhe ja kaikki oli enemmän tai vähemmän hyvin. Muistan miten vanhempani ihmettelivät kun lähdin ulos kävelylle, sillä en yleensä viettänyt paljoakaan aikaa ulkona. Kävelin hetken, sitten pysähdyin. Keskelle omakotitalolähiön hiljaista katua. Koira haukkui jossain kaukana. Katsoin taivaalle. Pyöreä täysikuu katsoi minua takaisin, kuin haastavasti. Se sai minut sekä kovin innostuneeksi että huonovointiseksi. Maanisen ilon ja paniikin sekamelska tulvi mieleeni, ja kiihdytin askeliani. Kävely kiihtyi pikkuhiljaa juoksuksi. Jalkojani särki, selkäni huusi armoa, olin vähällä kiljua kivusta. Mutta jatkoin silti juoksemista, nyt minulla oli määränpää. Tiesin, missä olin unissani ollut.
Aivan siinä lähellä oli pieni metsikkö. Havupuut ja lehtipuut kasvoivat sopusoinnussa keskenään suuren, sammaleen ja turpeen peittämän kallion ympärillä. Haistoin pihkan ja märän sammaleen, haistoin koivujen lehdet ja jokaisen mullan murusen. Jalkani eivät enää kantaneet, lyyhistyin polvilleni kalliolle.
Heitin pääni taaksepäin, ja omaksikin yllätyksekseni jostain syvältä sisältäni pääsi huuto jollaista en koskaan ennen ollut ilmoille päästänyt. Minä tosiaan ulvoin.
Sinä yönä tunsin tulleeni kotiin.

Palasin kotiin vähintäänkin sekavana ja aivan liian myöhään, kun sadepilvet olivat peittäneet kuun näkyvistä. Tunsin aukon sydämessäni täyttyneen jollain... innokkaalla, pienellä ja pörröisellä. Se oli minä, minä olin se, mutta olimme kuitenkin erillämme. Kuin kolikon kaksi puolta.

Ja edelleen, tuo sama susi asuu minussa, ja sittemmin hän on saanut myös nimen - Kuuraturkki.

Kasvavan puolikuun kalpea valo paistoi sisään suuresta ikkunasta, valaisten hieman muuten täysin pimeää asuntoa. Keskellä makuuhuonetta, upottavan pehmeällä sängyllä istui riutunein hahmo miesmuistiin. Ei niinkään fyysisesti riutunut, mutta henkisesti kylläkin.
Nuori ihmissusi puri huultaan ettei olisi huutanut tuskaansa koko maailman kuultaville. Hänen hengityksensä oli kiivasta, hän tärisi kauttaaltaan eikä osannut hallita ajatuksiaan. Kaikki tuntui sekavalta ja epätodelliselta, paitsi tämän rintaa raastava suunnaton tuska nimeltä yksinäisyys.


Ei enää laumaa, kumppania eikä edes ehjää perhettä. Ja hän tunsi olevansa syypää kaikkeen, kuten tavallista. Kipu levisi hiljalleen hänen rintakehästään koko ruumiiseen ja oli tosiaan vähällä ettei hän kironnut itse Kuuta alimpaan helvettiin. Siitä tämä johtui. Sudesta. Kasvavasta kuusta. Ja mitä puhtaimmasta yksinäisyydestä.


Hän tiesi että hänen aikansa oli käymässä vähiin. Hänenkaltaisensa saattoi elää vain tietyn aikaa täysin yksin, ilman ketään johon sitoutua täysin. Tämä nuori tapaus oli juuri tehnyt elämänsä virheen ja päästänyt jälleen sydämensä valitun menemään. Aivan kuin se sydän ei olisi ollut tarpeeksi ruhjottu ja rikki revitty jo ennestään. Hän nauroi katkerasti itselleen ja omalle typeryydelleen, tiedostaen itsekin kuinka mielipuoliselta kuulosti. Hänen äänensä oli muuttunut matalaksi ja käheäksi, ja nauru ei juurikaan kuulostanut naurulta. Hän hautasi kasvot käsiinsä, hykerrellen edelleen, suolaiset kyyneleet arpisille poskille tulvien.


Hän tiesi ettei hän kestäisi enää kauaa. Hän tiesi ettei voisi pitää sutta kurissa jos hänellä ei olisi kiintopistettä elämässään. Hän tiesi, että vain yksi ihminen - tai oikeastaan vampyyri - saattoi täyttää sen ammottavan aukon hänen sisimmässään. Hän kaipasi kaikkea tässä, erityisesti tämän pehmeää ja kodikasta tuoksua. Hänen naurunsa muuttui hiljalleen ulvovaksi itkuksi, ja viimeisetkin itsekurin ja järjen rippeet tuntuivat olevan tiessään. Oli jäljellä vain tunteiden myrskyävä valtameri ja valtava kaipuu. Hän kaipasi kosketusta, rakkautta, läheisyyttä, tasapainoa... Ja senkin hän tiesi, ettei hän ikinä kykenisi enää olemaan tasapainoinen jos hän jäisi yksin. Totta puhuen hän ei ollut edes varma paljonko elinaikaa hänellä olisi jäljellä ennen kuin hänen ja hänen sutensa jakama kaipuu musertaisi hänen psyykkeensä lopullisesti ja hän päättäisi oman elämänsä tavalla tai toisella. Se tuntui olevan edessä väistämättäkin, jos asiat eivät pian muuttuisi.


***


Jollain kummallisella tavalla tämä pätkä pohjautuu omaan elämääni. Jotkut tutut varmaan tajuavatkin nämä viittaukset, ainakin jos ovat aiempia blogejani lueskelleet tai viettäneet tooooodella paljon aikaa kanssani.

(Argh, IHANA tatuointi <3)


Niin tosiaan, oon taas äidin luona Espoossa. Laihis alkaa taas uudelleen, ryyppääminen ja ahmiminen on pakko saada taas kuriin. En kestä enää olla lihava. 76kg on aivan liikaa meikäläiselle. >:(

Tänään oon syönyt 871kcal mikä ei ole tosiaankaan niin paha kuin olin luullut (olin kuvitellut että luku olisi ollut reilusti yli 1000). Mutta liikaa se silti on. :/ No, huomenna paremmin.

Sain tänään kirjoitettua yhden homoeroottisen lyhyen novellinrääpäleenkin ja siitä tuli oikein ihana. :)

Paino on taas noussut juomisen ja muun paskan takia. Olen syönyt kuin sika ja tuntuu ettei laihduttamisesta tuu mitään ja se masentaa aivan saatanasti. En ehkä ole koulukunnossa, mutta en kyllä halua ryypätäkään enää. Mun on pakko saada se jotenkin kuriin. :( En halua enää lihoa. Oli se nestepainoa tai ei, tuntuu silti paskalta nähdä noin isoja lukuja vaa'alla (76kg).

Tuntuu että oon maailman epäonnistunein ihminen.

Läskiahdistusta ja randomia angstia lukuunottamatta on ollut ihan ok päivä tähän mennessä. Nukuin pitkään ja oon sitten kirjoitellut ja katsonut the Big bang theorya (joka on edelleen yksi lempisarjoistani <3). Eli aika peruspäivä. Marika tulee jossain vaiheessa iltaa käymään, enkä malttaisi odottaa. Se sanoi että sille on tapahtunut jotain mutta en tiedä vielä mitä vaikka mulla onkin epäilykseni.

Taika nukkuu mun sylissä, kahvi on hyvää, tänään en ryyppää. Mikään ei saa pilata tätä päivää.

Laihduttaminen ei suju (oon jumissa 75,jotain koko ajan), koulu tuntuu psyykkiseltä mahdottomuudelta ja en millään tunnu pääsevän eroon alkoholista. Tuntuu nihkeältä kirjoittaa tänne tällaista mutta näin tää mun elämä vaan tuppaa menemään, aikamoista vuoristorataa.

Muuten mulla on nyt ihan ok olo mutta olen tosiaan miettinyt tota alkoholia ja kouluakin. Haluaisin kyllä käydä siellä koulussa ja tiedän että suurin osa tästä mun väsymyksestä ja angstista on ihan vain alkoholin aiheuttamaa pohjatonta laiskuutta ja sekavuutta. Eli mun olisi todellakin hyvä päästä ryyppäämisestä eroon. Mutta miten? Tuntuu ettei mulla ole voimia ottaa itseäni niskasta kiinni ja tiedän että kukaan muu ei pysty mua täältä ylös vetämään kuin minä itse. Ei kai auta muu kuin yrittää, yrittää ja yrittää.

Tänään olisi lähibaarissa kolmen euron päivät ja arvatkaa vaan kutkuttaisiko. Mutta jos sen pystyn välttämään niin voin taas olla edes pikkuisen ylpeä itsestäni. Voisin ryyppäämisen sijaan painua salille. Siitä tulee hyvä olo ilman kaikkia turhia kaloreita. Saa nyt vaan nähdä saanko raahattua läskin perseeni sinne.

Eli ei auta muu kuin vain yrittää. En tahdo olla luovuttaja enää, olen niin lopen kyllästynyt siihen että en saa koskaan mitään aikaan. Olen kyllästynyt itsesäälissä rypemiseen ja siihen että tuon vaan huolta läheisilleni. Mä haluan kerrankin olla jotain.

Tänään teen varmaan ruoaksi kaalia ja kanaa sitten kun äiti tulee käymään, ja illalla syön puuroa. Otin juuri kuitulisät ja kelasin keittää vihreää teetä. Jos vaikka saisi masun taas toimimaan (kiitos kroppani hajottamisesta, oksentelu ja laksatiivit).

Olisikohan tämä taas yksi uusi alku? :)

Ei musta ole tohon kouluun. Haloo, oon ollut puoli vuotta poissa sieltä, ihan kuin mä mitenkään pystyisin hyppäämään mukaan ja saamaan kohtalaisia arvosanoja. Mä en yksinkertaisesti pysty siihen. Se on ihan liikaa odotettu. Musta tuntuu että minä ja mutsi asetettiin taas tapamme mukaan rima liian korkealle.

Juuri nyt mä en kestä niitä ihmisiä. Mä en kestä sitä että joudun koko ajan pyytämään Yrmeliltä tai opelta neuvoa kun en tajua yhtään mitään siellä. Enkä tajua vaikka selitettäisiinkin. Pyörittelen vaan numeroita ja piirrän niitä kaavoja open perässä oppimatta oikeasti yhtään mitään.

En mä kykene tähän. Mä en enää tahdo mennä sinne. Tahdon ensin kasata itseni, tuhota möröt sänkyni alta, laihduttaa rauhassa ja yrittää uudelleen syksyllä.

Läski huora, salille siitä. :(

Miten voi olla mahdollista että painan nyt 76kg? :O Ihan helvetin perseestä.

Tää aamu on muutenkin mennyt ihan vituralleen. Kissa ei jätä mua hetkeksikään rauhaan (nytkin se tunkee koko ajan naamaan ja häiritsee kirjoittamista. Söpöä ehkä ekan vartin verran, mutta kun sitä on jatkunut yli tunnin, se alkaa olla vaan ihan saatanan ärsyttävää. Sitten vielä toi aamupainon julmetunmoinen nousu... Tekisi mieli vaan jäädä nukkumaan saatana, tuntuu että haluaisin vaan vetää turpaan jokaista joka tulee vastaan. En todellakaan jaksais koulua saati sitten niitä ihmisiä siellä. Kaikki saa mun puolesta haistaa pitkän paskan.

Kaiken kukkuraksi mulla on terapiakin tänään, jonkun uuden tyypin luona jossain hevonperseessä mutta vähän epäilen että tulee menemään ihan vituiksi. Koska olen helvetin pessimistinen paska tänään. Suokaa anteeksi negatiivisuuteni.

Ei mutta ihan oikeesti, nyt on vaan niin uskomattoman vittuuntunut olo että haluisin vaan hajottaa jotain tai lyödä jotakuta tosi, tosi kovaa. -_-

Paljon kaloreita. Paljon thinspoa. Paljon Big Bang Theorya.

Läskiahdistaa ihan järjettömästi ja pitäisi varmaan mennä nukkumaankin mutta kun en halua. Tuntuu että haluaisin vain istua koko yön tässä koneella tallentelemassa kuvia laihoista tytöistä ja unelmoimassa.

Kädet on ihan jäässä, koitan lämmittää niitä teekuppia vasten. Ehkä se auttaisi tähän sisäiseen kylmyyteenkin.

Loistavaa, loistavaa, loistavaa. Aamupaino takaisin 74 puolella. Tästä ei ole matka kuin alaspäin. :)

Päivä on alkanut oikin mainiosti. Kissa herätti ihanasti aamulla, tuli viereen puskemaan ja kehräämään. <3 On se Taika vaan mahtava kisu. :)

Kohta hakemaan pyykit kuivaushuoneesta ja sitten kauppaan hakemaan kahvia ja muuta. Eli oikein jeesbox meininki.

Ei oikein kirjoittaminen taas luista näin aikaisin aamusta mutta you get the point.

Söin lohta ja kaalia ja perkele kun oli hyvää. Heti sen syömisen jälkeen ahdisti jonkun aikaa mutta se meni ohi kun join vihreää teetä, otin kuitulisät ja muuta. Vihdoinkin vatsa taas toimii edes pikkuisen ja on paljon kevyempi olo. Ihanaa! :) Nyt mä taas jaksan uskoa että mä pystyn tähän. En anna pienien paskapainojen pysäyttää mua! En anna minkään estää mua toteuttamasta unelmaani! :)


Musta tulee vielä laiha ja kaunis ja pirteä, oma itseni. Mä voitan vielä viiltelyn ja alkoholinkin. Kaikki tuntuu taas mahdolliselta. Mun pitää vaan jaksaa painaa eteenpäin ja olla välittämättä pienistä takapakeista!

STAY STRONG GIRLS!

Tunnen taas itseni ihan liian lihavaksi siihen että voisin kutsua itseäni pro Anaksi vaikka tavallaan sellainen (edelleen) olenkin. Tahtoisin niin kovasti olla pieni ja täydellinen mutta olen aina luovuttanut kesken ennen kuin olen saavuttanut unelmani laihuudesta. Tuntuu typerältä ajatella että minulla olisi yhtään minkäänlainen syömishäiriö kun olen näin lihava ja suorastaan ällöttävän terve, ainakin fyysisesti. Jotenkin vain tuntuu että en ole riittävän hyvä edes tähän.

Joidenkin korvaan nää ajatukset kuulostaa varmasti typerältä, mutta en voi lakata ajattelemasta näin. En vain yksinkertaisesti voi. Laihdun aivan liian hitaasti ja se ottaa päähän, en malta odottaa että näen pikkuisen luita ja olen kiinteä ja söötti, että voisin vihdoinkin sanoa olevani osa jotain suurempaa. Etten enää olisi yksin. Se ainoa lihava Ana.

Ohjelmassa pyykinpesua ja vaikka mitä muuta metkaa. Totta puhuen ei taas ois energiaa tehdä yhtään mitään muuta kuin kirjoittaa, pelata WoWia ja juoda kahvia. Mut pakko niitä kotihommiakin on joskus tehdä ettei kämppä oo niin kauheessa kunnossa ja että vaatteita riittää. On kyllä tosi hyvä että äiti on täällä auttamassa, en mä yksin selviäisi. Tavallaan hävettää olla niin riippuvainen äidistä mutta ei kai sille oikein mitään voi. :(

Nyt mua taas jostain syystä ahdistaa vähän. En oikein osaa sanoa sille järkevää syytä mutta jotenkin vaan on sellainen olo että väsyttää ja vituttaa. Mutta kaipa se siitä menee ohi pikkuhiljaa, kahvin voimalla jos ei muuta.

Äiti tuli sitten kuitenkin käymään, eikä se häirinnyt mua yhtään niin paljon kuin olin pelännyt. Nyt mua vasta alkaa ahdistaa toi sen läsnäolo kun haluaisin olla yksin. Mutta ei voi mitään, kyllä se tässä varmaan vielä parisen tuntia ainakin viipyy. No, kyllä mä siihen asti kestän.

Aamupaino oli taas noussut kiitos vammaavan ruuansulatukseni jälleen kerran. Laksatiivit alkaisi varmaan olla ihan potentiaalinen vaihtoehto kohta. Ei tästä tuu mitään...

//EDIT: Tämä oli muuten blogimerkintä numero 500 tässä blogissa. :D

Haluaisin vain saada olla yksin. Ihan omassa rauhassa, kissa kainalossa ja kahvikuppi kädessä. Ilman mitään häiriötekijöitä tai häliseviä ihmisiä. En jaksa puhua, minua ei kiinnosta puhua. Ei ole mitään sanottavaa. Tuntuu pahalta kun on sellainen fiilis että olisi pakko sosialisoida. En vain yksinkertaisesti halua. Olo on ihan iloinen ja hyvä mutta juuri nyt vain tuntuu siltä että tarvitsisin enemmän aikaa itselleni, näin ekan kouluviikon ja aika rankasti alkaneen viikonlopunkin jälkeen.

Aamupaino +1kg eilisestä. Ihan nestepainoa varmastikin.  :) Eilisilta meni tosi kivasti, paitsi että mokasin yhden tatuoinnin aika ruhtinaallisesti ja sekös hävettää. No, paskaa tapahtuu. Katsotaan nyt minkä näköiseksi se paranee ja korjaillaan sitten.

Oon syönyt tähän mennessä noin 400kcal mikä on ihan liikaa kellonaikaan nähden ja kun ottaa huomioon sen että en ole liikkunut tänään lainkaan. Vituttaa. :(

Muutenkin on jotenkin nihkeä fiilis. Haluaisin olla yksin mutta Jenna on vielä täällä ja mutsikin on tulossa kohta ja jää varmaankin yöksi. Nyt on vaan juuri sellainen olo etten jaksaisi ihmisiä yhtään. :( Haluaisin vaan olla ihan rauhassa, kirjoittaa ja juoda kahvia. Mä en ihan tosi jaksa.

Kai sitä voisi lähteä käymään salilla kun Jenna lähtee niin saisi vähän päästeltyä höyryjä. Ja kaloreitakin kuluisi siinä varmaan ihan mukavasti.

Mutta joo, ei mitään uutta auringon alla, nyt keitän kahvia ja jatkan WoWin pelaamista.

Äsken ahdisti aika rankasti (söin liikaa -> oksensin osan) mutta katselin taas satunnaisia wiccavideoita youtubesta ja se rauhoitti kummasti. :) Nyt on taas suht motivoitunut olo, mitä nyt vähäsen väsyttää mutta kaipa se siitä menee ohi kun juo vaikka pikkaisen kahvia tai jotain.

Äiti siirtää tunnin tai parin päästä sitä rahaa niin pääsen kauppaankin taas ja muuta. Tuntuu vähän pahalta kun pitää loisia kiinni sen kukkarossa mutta ei voi mitään kun tuet on niin pienet ja vuokra niin iso. Ja onhan tää mun rahankäyttökin aika perkeleen holtitonta. :P

Plussapuolia tässä päivässä:
-Aamupaino
-Koulupäivä meni jees
-Oon kirjoittanut paljon
-Osastokaveri tulee kylään ihan kohta

Miinuksia:
-Liika syöminen ja oksentaminen
-Ajoittainen ahdistus

Eli taas kerran enemmän plussia kuin miinuksia. Tuun vielä varmaan myöhemmin kirjoittelemaan tänne lisää mutta nyt meen Jennaa vastaan juna-asemalle ja me biletetäääään! :D

Atomipiilarit tänään ekaa kertaa päässä, ihanat. <3

Koulupäivä meni ihan jees, jaksoin tehdä hommia vaikka välillä ahdistikin. Oon sen puvun peruskaavan plus aika monen harjoitustyön verran muista jäljessä, mutta nyt tosiaan väsään sitä peruskaavaa ja hyppään sitten muiden kelkkaan. :) Tässä jaksossa olisi tarkoitus ommella tunika ja legginssit, ja mulla on jo niihin suunnitelmat valmiina, voisin skannaillakin ne tässä jossain välissä. :)

Oon syönyt tähän mennessä 278kcal ja kuluttanut 222, eli oon aika vähän plussan puolella. :) Ihan jees. Saatan kyllä tänään pitää aikaisen perjantain koska huomenna on vapaapäivä, eli juominkeja saattaa taas tulla jonkin verran. Saa nyt nähdä. Riippuu toki siitäkin saanko rahaa. Olisi hyvä saada koska pitää kuitenkin ostaa ruokaakin ja maksaa Yrmyskälle se muinainen kympin velka.

Mutta juu, nyt on tosi motivoitunut olo tehdä ihan kaikkea. Väsätä koulutöitä, kirjoittaa, piirtää, käydä salilla ja ihan vaan laskeskella kaloreita ja kaikkea. :) Tosi hyvä fiilis!

Musta tuntuu että tossa vaa'assa on jotain vikaa. :D Eilen tuli vedettyä jotain abouttiarallaa 1000kcal, enimmäkseen juominkien muodossa taas. Tiedän ettei mun pitäisi juoda, varsinkaan keskellä kouluviikkoa, mutta... :( Paino oli sitten kuitenkin laskenut taas ihan kiitettävästi. Mua ihan tosi pelottaa että toi vaaka on jotenkin ihmeellisesti ohjelmoitu näyttämään joka päivä pienempää lukua että tulisi parempi mieli. Mutta voi olla että oon taas vain vainoharhainen kuten yleensä..

Tänään alkaa koulu taas kymmeneltä. Saatiin eilen sumplittua mulle ihan mukava lukujärjestys opettajan kanssa. Vain yksi kahdeksan aamu ja pääsen melkein joka päivä ennen neljää. :P Kevennetty ops = <3.

Mua ahdistaa taas syystä jos toisestakin ihan järjettömästi. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä yhden ihmisen kanssa kun tavallaan se on tosi ihana mutta tavallaan taas en ole ollenkaan valmis suhteeseen tässä kunnossa. Huoh.

Tulin juuri koulusta ja tunnin päästä on lähtö hoitsulle. Perseestä kun se hoitaja on niin nihkeä ihminen. Musta tuntuu että se pitää mua ihan idioottina ja se jos mikä ottaa päähän. Yrmelikin sanoi tänään että oon vitun nolo ihminen, ja sekin vitutti. Toisaalta, tossa 16v iässä taitaa olla juuri se vaihe menossa kun pulkkailu ja lumisota EI ole coolia. :D Nyt se taas on. <3

Ahdistaa ja väsyttää vähäsen mutta ei kai sille oikein mitään voi kuin koittaa ottaa torkut. Paitsi että en oikein usko että heräisin ajoissa sitä hoitsun aikaa varten. Perkele.

AARRGHIHIHIHI! Olen niin iloinen siitä että ne nestepainot on vihdoin päättäneet alkaa lähtemään! :D :D :D

No niin, eli heräsin vähän turhan myöhään (vihaan kahdeksan aamuja) mutta hoidin aamutoimet ennätysajassa niin ehdin vielä kirjoittaa vähän ennen kuin lähden. Mikä on oikein jees. :)

Ostin eilen tosiaan aivan ihanan pinkin prinsessalaukun tiimarista, se on nyt mun koululaukku. Vähän väriä päivään! Ei kun se olalle ja reinot jalkaan ja menoksi. (Jaa miten niin kummallinen tyylitaju?)

Vaikka nukuin abouttiarallaa 11 tuntia, väsyttää silti. Se taisi sitten olla vähän liikaa. Tai sitten en vaan yksinkertaisesti ole aamu-ihmisiä. :P Mutta juu, eiköhän tää tästä taas pikkuhiljaa ohi mene kun herään kunnolla. Se vaan on niin että jos jotain tunnetta ahdistuksen lisäksi vihaan niin se on väsymys. Ihan perseestä kun tuntuu ettei pää toimi ollenkaan ja on sellainen nuutunut olo eikä jaksaisi tehdä mitään ja haluaisi vaan nukkua. Mutta sen kanssa  on vaan elettävä, kaikkia väsyttää joskus väistämättäkin.

Tänään on aika psykiatrian polille jossain kahden aikoihin, ja joudun menemään sinne taksilla koska mulla ei ole aavistustakaan mikä bussi menee sinne ja se on toisella puolella kaupunkia. PIKKASEN vituttaa. Mutta ei voi mitään.

Ihan jees olo ainakin toistaiseksi, väsymystä lukuunottamatta. :P

Nyt on paitsi thinspiroitunut, myös INSPIFROITUNUT olo. Tekee ihan mielettömästi piirtää kaikkia vaatesuunnitelmia ja muuta vaikka oonkin kouluhommista ihan pihalla kun oon ollut puoli vuotta poissa. :P Tehtiin tänään kaulusharjoitus, se oli ihan kivaa.Tein pari mokaa siinä mutta sain ne korjattua ja siitä tuli hyvä fiilis.

Yrmeli kävi kahvilla koulun jälkeen. Meillä oli välillä vähän tylsää mutta oli silti tosi ihana nähdä sitä pitkästä aikaa. Ja muitakin meidän luokkalaisia. Ja opettajakin on tosi mukava. :) Tutustuin myös yhteen uuteen ihmiseen Yrmelin kautta, joku parturi-kampaajapuolen poika nimeltä Niko. Vaikutti oikein mukavalta tyypiltä.

Energiajuomaa meni taas pari pulloa kun olin niin saakelin väsynyt mutta pysyinpähän hereillä koko koulupäivän enkä lähtenyt kotiin nukkumaan niin kuin olisin ennen tehnyt. :) Ja olihan se sentään sokeritonta. Joo, lisäaineet, tiedetään, mutta silti. Chemicals over calories for me plz. :D

Pelasin tuossa vielä vähän aikaa WoWia ja sain askarreltua uuteen vuodatusvihkoon tosi söpön kannenkin. Skannaan siitä kuvan varmaan huomenna (ellen jo tänään, riippuu vähän siitä miten kauan päädyn valvomaan). Pitää kuitenkin mennä aikaisin nukkumaan kun huomenna alkaa koulu kahdeksalta.

Tuli tosi hyvä fiilis tästä päivästä kun pienistä vastoinkäymisistä huolimatta selvisin päivästä. Sain tsempattua tosi hyvin! Joillekin yksi koulupäivä on itsestäänselvyys mutta tällaiselle sarjasaikkuilijalle se on kuin maratooni. Ei muuta kuin huomenna aikaisin ylös ja uusiksi, jos vaikka pääsisin heti kunnolla tähän rutiiniin kiinni!

Tänään en ole juonut enkä viillellyt, mutta tuli ahmittua ja oksennettua pitkästä aikaa. :/ Kalorit kuitenkin jossain siinä 700 hujakoilla (plus jämiä oksentamisesta?) että ei kai tässä hätää ole. En kävellytkään sinne Marikalle kahville vaikka piti kun olin niin perkeleen väsynyt koulupäivän jälkeen mutta kiertelin Yrmelin kanssa kaupassa vähän aikaa niin siinä tuli kanssa vähän sitä kävelyä. Plus ympäri koulua ja luokkaa juokseminen ja koulumatkat. :) Eli tuli siinä varmaan se kaksi tuntia käveltyä. :) Mutta tosiaan, netto noin 700kcal mihin olen ihan suht tyytyväinen.

Iltapaino sanoi 76,4kg, saa nähdä mitä huomenna aamulla. Iik! :D En mä osaa pitää kiinni noista perjantaipunnituksista, oon ihan liian tottunut käymään vaa'alla joka aamu ja joskus illallakin. Joskus hypin vaa'alla jopa viisi kertaa päivässä jos on oikein obsessoitunut olo. Ei mulla ehkä ihan syömishäiriötä enää ole mutta jotain häiriintynyttä näissä mun tavoissa kuitenkin on. En tiedä, ehkä EDNOS. Mutta oikeastaan se ei edes häiritse mua enää nykyisin, kun oon kuitenkin taas enimmäkseen sillä terveellä linjalla, eli vaikka pää hajoilisikin välillä niin ainakin kroppa on enemmän tai vähemmän hyvässä kuosissa ja on energinen olo.

Eli päivän iloja:
-Sain kaulusharjoituksen tehtyä ajoissa ja ihan siististi
-Yrmeli
-Hyvää ruokaa koulussa ja kotona (kukkakaalisosekeittoa ja sitten paistettua kaalia ja pieni kanafilee)
-Mukava sää
-Kirjoittaminen
-Tiimarin alennusmyynti
-Kaappi täynnä turvaruokia (paitsi leipä jota ahmin, mutta sitä ei ole enää paljoa jäljelläkään)
-Uusi vuodatusvihko ja sen nätti kansi

Miinuksia:
-Ikävä Taikaa
-Koulu oli rankkaa (vaikka toisaalta palkitsevaa)
-Huonosti nukuttu yö -> väsymys
-Ajoittainen tylsyys
-Ahmiminen ja oksentaminen

Näyttääpä noita plussia olevan enemmän, ihanaa. :) Se on jännä kun silloin kun on ollut pidemmän aikaa tosi masentunut, niin sitten osaa arvostaa sitä kun asiat menee kerrankin putkeen. Joskus siitäkään ei saa revittyä iloa irti tosin, jos on oikein maassa. Mutta voi olla että mä oon taas menossa parempaan suuntaan. Toivottavasti. :)

Ja jälleen tuli yksi romaani, voi jösses. :D

Nukuin pari tuntia lisää mutta tuntuu että väsymys on nyt kahta kauheampi. Perseestä.

Söin aamiaiseksi avokadon (224kcal). Tänään tulee käveltyä aivan perkeleesti (koulumatkoissa tunti, sitten salille ja takaisin, ja ehkä vielä Marikalle kahville) joten tuskin haittaa vaikka nyt tuli noinkin tuhti aamupala. Kunhan pysyn muuten hyvin ruodussa. :)

Edelleen ihan perkeleen motivoitunut olo mutta kyllä tää kylmyys ja väsymys laskee mielialaa aika tavalla. Mutta kaipa se siitä ohi menee jossain vaiheessa.

Toivotaan että koulussa on hyvää ruokaa! Enää en skippaa kouluruokailua! Come on, se on ilmaista ja siellä on aina kasvisvaihtoehtokin. Ja tekee ihan hyvää syödä päivälläkin jotain. Tervettähän semmoinen vaan on. :) Ja voi paska kun kuulostan taas omaan korvaani uskomattomalta läskiltä joka syö taukoamatta, mutta ihan oikeasti mä vaan taidan miettiä näitä asioita ihan liikaa. Mulla on aina ollut taipumusta ylianalysoida asioita, ja siitä tavasta pääsen tuskin koskaan eroon. :D

Vessareissun jälkeen paino laski 600g. Huh. Eli tilanne ei tosiaan varmaan ole niin paha kuin miltä näyttää. :D Kävin tuossa suihkussakin äsken ja nyt kyllä vituttaa. Tuli lämpimämpi (täällä kämpässä vetää niin olen koko ajan ihan jäässä) mutta alkoi myös sen takia nukuttaa ihan mielettömästi. Ei noi neljän tunnin yöunet taida riittää meikäläiselle. No, jospa nyt ottaisin opikseni. Ja ehdinhän mä tässä vielä pari tuntia nukkua jos nyt ihan kamala olo on.

Tiedättekö, tänään mä hommaan itsekurini takaisin. Juhlapyhät on nyt ohi eikä mulla ole mitään syytä syödä ja juoda kuin sika. Alan taas vetää paljon vihanneksia ja hedelmiä ja sopivasti protskujakin. :) Haluaisin tänään paistaa kaalia ja kanaa ruuaksi. Hassua, tän laihdutuksen myötä oon oppinut oikeasti jopa tykkäämään ruuanlaitosta kun ennen en voinut sietää sitä.

Nyt on taas jumalaton läskiahdistus päällä että on pakko tehdä asialle jotain. Mutta vaikka ahdistaa niin on silti tosi motivoitunut ja thinspiroitunut olo - ja ehkä juurikin sen ahdistuksen takia. Pääsen taas kouluunkin kuolaamaan kaikkia niitä laihoja tyttöjä. Purr. <3 Ja siellä luokassa ehtii kivasti askarrellakin välillä. Keskityn paremmin kun sählään jotain muuta samalla kun kuuntelen opettajaa. En tajua miten se muka on mahdollista, mutta niin se on mulla aina mennyt.

Eli tänään luvassa koulua ja thinspoilua. :)

Huomenta! Heräsin juuri, eli aivan perkeleesti liian aikaisin. Mutta onpahan nyt aikaa vaikka blogittaa tässä jos huvittaa. Ja on kuitenkin ihan pirteä olo siitä huolimatta että näin ihan vitun omituisia unia ja nukuin tosi katkonaisesti. Kuka tahansa varmaan nukkuisi katkonaisesti jos uneksisi siitä että House juoksee spurguvaatteissa paskalta haisten karkuun jotain randomeja teinipoikia. :DDD Mitä ihmettä mun päässä oikein liikkuu.

Mutta juu, aamu lähtee hyvin käyntiin Skilletiä kuuntelemalla (Monster on ihana biisi! <3) ja energiajuomaa hörppimällä. Oon aika innoissani siitä että pääsen taas kouluun mutta samalla oon ihan paniikissa. Eilen illalla tuli taas kauhean epäileväinen olo sen suhteen että jaksanko mä vai en ja laiskuus meinasi ottaa vallan. Mutta nyt on taas parempi fiilis vaikka oonkin suht paniikissa edelleen. :P

Aamupaino näytti 76,9 (ja ei, en osaa olla käymättä vaa'alla joka aamu) eli vähän vähemmän kuin eilen mutta reippaasti enemmän kuin vaikka viime perjantaina. Suurimmaksi osaksi toi johtunee ihan siitä että kroppaan on taas kertynyt ihan mielettömästi nesteitä ja paskapainoa, ei kenellekään kerry rasva tätä tahtia näillä syömisillä. Tai ainakin mä toivon kovasti niin. Ja vaatteet tuntuu kumma kyllä isommilta kuin ennen. Voisikohan olla että olisin vähän kiinteytynyt, kun paino ei ole tippunut mutta tosiaan vaatteet roikkuu päällä? Oonhan mä liikkunut suht paljon ja muuta, ja syönyt suht terveellisesti (alkoholia lukuunottamatta). Toivottavasti paino lähtee kuitenkin taas pian laskuun. Ajattelin nyt kuitenkin varmuuden vuoksi alkaa kytätä vielä vyötärönympärystänikin, eli voisin senkin sitten postata aina perjantaipunnituksen yhteydessä tänne. :)

Nyt koitan tosissani olla ryyppäämättä yhtään ensi lauantaihin asti. Silloin on Jennan synttärit ja ajattelin ainakin pari siideriä huitaista naamaani juhlan kunniaksi. Ihihii oon teinix. Ei mut ihan oikeesti, oon taas alkanut salailla ja vähätellä mun juomista ja se ei oo koskaan hyvä merkki. Vituttaa kun se antabus jäi Espooseen, ois voinut olla ihan hyvä taas alkaa syödä sitä kun en mä oikein ilman pysty olemaan juomatta. :(

Viiltelykin taas käynyt yleisemmäksi yrityksistä huolimatta. Ajattelin tosiaan että aloittaisin uuden vuoden olemalla viiltelemättä niin pitkään kuin pystyn mutta en ole onnistunut. Nyt voisin ottaa tavoitteeksi ihan ensin sen että olisin vaikka sinne viikonloppuun asti viiltelemättä, ja jos silloin on pakko pari naarmua tehdä niin se on ok. Olen tosi huono tekemään yhtään mitään ilman konkreettista tavoitetta tai aikarajaa.

Tästä taisi tulla taas pieni romaani mutta eihän se mitään haittaa. Oikeastaan ihan mukavaa kun tätä tekstiä on taas alkanut tulla enemmän.. :)

(Lisää Zui Suicidea <3)

Pääsin kuin pääsinkin hengissä kotiin lumipyrystä, täydestä junasta ja painavista kasseista huolimatta. Marika pyörähtikin sitten kahville. Oli kyllä testosteroni huipussaan kun se avasi herkkusienitölkkiä veitsellä (tölkinavaaja on hukassa).

Ihan jees päivä ollut tähän mennessä, mitä nyt vähän tekee mieli viillellä. Mut niinhän mun aina. :(

Oon tänään syönyt 1210kcal ja kuluttanut 444 eli nettokalorit on jossain siinä 800 paikkeilla. Vähän turhan paljon mutta paljon huonomminkin olisi voinut mennä. Huomiseksi koitan taas tsempata. Nää juhlapyhät on sabotoinut mun laihdutusurakkaa ihan mielettömästi. Tai siis, itsehän mä olen ne safkat ja siiderit kurkustani alas tunkenut, mutta... :P

(Vielä yksi kuva laivalta. Rakastan tuota mekkoa! :) Vaikka näytänkin ihan valtavalta mursulta siinä. Tosin, ei kai mursua saa millään vaatteilla pienennettyä.)

No niin, eli... Näin vuoden 2012 alkajaisiksi ajattelin nyt tehdä sellaisia lupauksia että
a) Pääsen tavoitepainooni tänä vuonna ja
b) Yritän taas tosissani lopettaa viiltelyn.

Toivottavasti tämä vuosi on parempi kuin edellinen!

Juotiin, tanssittiin, laulettiin karaokea ja tavattiin ihan mahtavia ihmisiä. Kaiken kaikkiaan oikein jees reissu ajoittaisista angsteista huolimatta. :) Kaloreita tuli varmasti enemmän kuin laki sallii mutta eipä jumalauta kaduta yhtään. :D