Yritin tänään puhua äidilleni.
Kaikesta mikä on minulle oikeasti tärkeää. Wiccasta, sisäisestä sudestani, hengistä, sukupuolettomuudesta. Että asiat voivat olla totta vaikka emme näekään niitä. Ja ne voivat olla harhaa vaikka näkisimmekin. Kaikki minkä tunnemme todeksi on meille totta. Meillä jokaisella on oma maailmamme, jonka pitäisi ainakin jollain tasolla mielestäni sisältää myös läheisimpiemme maailmat. Mutta minun uskomukseni eivät mahdu äitini mikrokosmokseen. Hänen oli vaikeaa ymmärtää (ainakin hieman humalassa) miten joku on voinut syntyä väärän sukupuolen, saati sitten väärän lajin ruumiiseen. Miten hän voisi käsittää sitä miten aistin energiavirrat kuten aistin tuulen tai sateen ihollani? Miten hän voisi käsittää sen uskomattoman kaipuun kaltaisteni pariin, pois ihmisten luota?
Uskon, että joitain ihmisiä ei kenties ole yksinkertaisesti ohjelmoitu ymmärtämään näinkin abstrakteja asioita, tai edes uskomaan niihin. Toimimme eri taajuuksilla. Mutta tuntuu pahalta kun noinkin läheinen ihminen kuin oma äitini on niin eri taajuudella kuin itse olen. Olen abstrakti ihminen. Olen ymmärtävä ihminen. Ymmärrän miksi esimerkiksi matematiikka tai henkimaailma toimii kuten toimii, mutta olen todella huono vastaamaan kysymykseen "miten?".

Toimin puhtaasti vaistojeni varassa. Tunnen ja aistin asioita hyvinkin selkeästi mutta minun on hyvin vaikeaa selittää niitä ulkopuolisille. Tuntuu siltä kuin yrittäisin puhua äidilleni jotain vierasta kieltä.

...Ja ei, en ole huumeissa. En enää edes humalassa. Viimeiset pari kuukautta ovat olleet selvimmät vuosiin, ja alan vihdoin hahmottaa mikä on minulle oikeasti tärkeää ja mitä rakastan. Mutta mitä enemmän saan selville, sitä omituisemmalta kuulostan. Ja ei, tämä ei ole psykoosia, vaan puhdasta uskovaisuutta ja taiteellisuutta. Näen vain maailman hyvin eri tavalla kuin useimmat muut. Ja uskon, että suuri osa luovuudestani ja empaattisuudestani - parhaista piirteistäni - kumpuavat juuri tästä ominaisuudesta.

Tuntuu pahalta kun ihmiset tuntuvat ajattelevan minun olevan sekaisin. Sekaisin nyt, kun ensimmäistä kertaa VUOSIIN en ole millään tavalla itsetuhoinen, lääkkeiden tai alkoholin vaikutuksen alaisena, vaan sinut itseni kanssa. Hyväksyn kyllä itseni mutta minun on vaikeaa hyväksyä sitä etteivät muut hyväksy minua yhtä hyvin. Olen liiaksi kiinni muiden mielipiteissä. Ehkä. En tiedä.
Mutta joka aamu ja ilta kiitän jumalaa ja jumalatarta siitä, että en onnistunut tappamaan itseäni niiden pimeiden vuosien aikana. Minun oli tarkoitus selvitä hengissä, että oppisin jotain. Oppisin asioita toivosta, josta minulla oli edellisissä elämissäni tuskin aavistustakaan. Että voisin kasvaa paitsi nykyisen itseni tasolla, myös muidenkin elämieni aikajanaa ajatellen.

Olen jossain mielessä jumissa maailmojen välissä. Henkimaailman, luonnon, ja nykyihmisten sekavan verkon tutkimattomassa välimaastossa. Olen ihminen siinä mielessä että olen sellainen fyysisesti ja olen sellaisten maailmassa kasvanut, mutta sisäisesti tunnen olevani jotain muuta. Osittain ihminen, mutta hengeltäni eläin. Psyyke ja henki ovat loppujen lopuksi erillään toisistaan. Mieleni toimii kuten ihmisen, koska minulla on ihmisen aivot. Tietenkin. Mutta se, mitä tunnen sisälläni... Mitä tiedän olevani... Sitä on todella vaikeaa selittää.
Typerin kommentti äidiltä tänään oli kenties se, kun selitin miten tuntui oudolta kävellä kahdella jalalla ja että on hyvin hankalaa kävellä neljällä tässä kropassa...
"Ethän sä sit ole susi."
Äiti tuntee vain fyysisen maailman. Sen, mitä auringon valo koskettaa. Välillä tuntuu ettei hänellä ole abstraktia ajattelukykyä lainkaan, vaan hän on todella... konemainen.
Juuri nyt en haluaisi mitään enempää kuin sen että hän ymmärtäisi, ja että voisimme todella puhua asioista. Ennen minulla oli vaikeuksia puhua ihan arkipäiväisistäkään asioista. Mutta nyt... Tästä on käytännössä mahdotonta keskustella, koska en halua pitää jotain typerää monologia. Kaipaan vastauksia, kysymyksiä, palautetta, mielipiteitä... Ja äiti ei anna mitään niistä. Ei yhtään mitään.

Mulla menee edelleen ihan hyvin. Tai siis helpottavan keskiverrosti. Välillä on ollut huonoja päiviä mutta onhan niitä terveilläkin ihmisillä perkele. Ihan sellainen perusjees olo. :)

Ollaan nyt Hetan kanssa Espoossa mutsin luona. Jauhetaan paskaa ja löhötään vaan. Ihan jees meininki. Kissat kyllä riehuu minkä kerkiää. Matot on rullalla, Hetan varpaat naarmuilla ja koko ajan kuulostaa siltä kuin jokin menisi säpäleiksi (mystistä miten kissat voi kolistella noin paljon hajottamatta mitään, mad skills bro).

Vähän kyllä tavallaan surettaa. Tuntuu ettei ketään kiinnosta lukea meikäläisen kirjoituksia enää kun elämä on normalisoitunut. Pelottaa että olen tylsä. En tiedä, pitäisi kai kirjoittaa jostain ihan kunnon aiheista eikä vain ihan tästä arkielämästä. Nyt kun se tosiaan on niin arkista että melkein itkettää. :P Tai no, ei nyt arkista. Mutta sanotaanko että tuntuu ihan hullulta hypyltä kirjoittaa ensin laihduttamisesta ja viiltelystä ja yhtäkkiä alkaa naputella tekstiä siitä miltä tuntuu olla väärän eläinlajin ruumiissa.
Kai mä vaan loppupeleissä pelkään sitä että ihmiset tuomitsee mut. Ja sen verran mitä nyt lukijoistani tiedän niin iso osa on niin jalat maassa-tyyppiä että... äh, en tiedä.
Blogidilemma aaaarrrggghh.

So, have a few random doll pics. ^u^' (öö... toissakesänä otettu?)

Tucca- ja tatska-/tissiherutusta. B) alan vihdoinkin näyttää itseltäni.