Oon läski paska huora jonka kuuluisi olla jo kuollut. Kuulen kuisketta lääkekaapista. Rapinaa rasiasta jossa säilytän teriäni. Kuolema kuulostaa juuri nyt mahtavalta seikkailulta. Paljon mieluisammalta kuin eläminen tässä ruumiissa ja maailmassa.

Olen matkalla jonnekin, mutta en tiedä minne.

En mä ole vielä valmis kouluun. En todellakaan. Jos se saa mut kuulemaan ääniä, viiltelemään ja toistamaan muutenkin sitä vanhaa kaavaa niin en nyt sanoisi että se on sen arvoista. Haluaisin ensin tervehtyä kunnolla. Luulin olevani ok, mutta en ilmeisesti olekaan vielä.

Onhan siellä ihania kavereita, mutta se nyt vaan on niin että voin nähdä niitä koulun ulkopuolellakin. Ja ala on ihana. Mutta se luokkatilanne saa mut edelleen naksahtelemaan niin pahasti ettei mitään rajaa. Toi ois ihan vitun täydellistä kotiopetuksessa tai pienryhmässä.