Yritin tänään puhua äidilleni.
Kaikesta mikä on minulle oikeasti tärkeää. Wiccasta, sisäisestä sudestani, hengistä, sukupuolettomuudesta. Että asiat voivat olla totta vaikka emme näekään niitä. Ja ne voivat olla harhaa vaikka näkisimmekin. Kaikki minkä tunnemme todeksi on meille totta. Meillä jokaisella on oma maailmamme, jonka pitäisi ainakin jollain tasolla mielestäni sisältää myös läheisimpiemme maailmat. Mutta minun uskomukseni eivät mahdu äitini mikrokosmokseen. Hänen oli vaikeaa ymmärtää (ainakin hieman humalassa) miten joku on voinut syntyä väärän sukupuolen, saati sitten väärän lajin ruumiiseen. Miten hän voisi käsittää sitä miten aistin energiavirrat kuten aistin tuulen tai sateen ihollani? Miten hän voisi käsittää sen uskomattoman kaipuun kaltaisteni pariin, pois ihmisten luota?
Uskon, että joitain ihmisiä ei kenties ole yksinkertaisesti ohjelmoitu ymmärtämään näinkin abstrakteja asioita, tai edes uskomaan niihin. Toimimme eri taajuuksilla. Mutta tuntuu pahalta kun noinkin läheinen ihminen kuin oma äitini on niin eri taajuudella kuin itse olen. Olen abstrakti ihminen. Olen ymmärtävä ihminen. Ymmärrän miksi esimerkiksi matematiikka tai henkimaailma toimii kuten toimii, mutta olen todella huono vastaamaan kysymykseen "miten?".

Toimin puhtaasti vaistojeni varassa. Tunnen ja aistin asioita hyvinkin selkeästi mutta minun on hyvin vaikeaa selittää niitä ulkopuolisille. Tuntuu siltä kuin yrittäisin puhua äidilleni jotain vierasta kieltä.

...Ja ei, en ole huumeissa. En enää edes humalassa. Viimeiset pari kuukautta ovat olleet selvimmät vuosiin, ja alan vihdoin hahmottaa mikä on minulle oikeasti tärkeää ja mitä rakastan. Mutta mitä enemmän saan selville, sitä omituisemmalta kuulostan. Ja ei, tämä ei ole psykoosia, vaan puhdasta uskovaisuutta ja taiteellisuutta. Näen vain maailman hyvin eri tavalla kuin useimmat muut. Ja uskon, että suuri osa luovuudestani ja empaattisuudestani - parhaista piirteistäni - kumpuavat juuri tästä ominaisuudesta.

Tuntuu pahalta kun ihmiset tuntuvat ajattelevan minun olevan sekaisin. Sekaisin nyt, kun ensimmäistä kertaa VUOSIIN en ole millään tavalla itsetuhoinen, lääkkeiden tai alkoholin vaikutuksen alaisena, vaan sinut itseni kanssa. Hyväksyn kyllä itseni mutta minun on vaikeaa hyväksyä sitä etteivät muut hyväksy minua yhtä hyvin. Olen liiaksi kiinni muiden mielipiteissä. Ehkä. En tiedä.
Mutta joka aamu ja ilta kiitän jumalaa ja jumalatarta siitä, että en onnistunut tappamaan itseäni niiden pimeiden vuosien aikana. Minun oli tarkoitus selvitä hengissä, että oppisin jotain. Oppisin asioita toivosta, josta minulla oli edellisissä elämissäni tuskin aavistustakaan. Että voisin kasvaa paitsi nykyisen itseni tasolla, myös muidenkin elämieni aikajanaa ajatellen.

Olen jossain mielessä jumissa maailmojen välissä. Henkimaailman, luonnon, ja nykyihmisten sekavan verkon tutkimattomassa välimaastossa. Olen ihminen siinä mielessä että olen sellainen fyysisesti ja olen sellaisten maailmassa kasvanut, mutta sisäisesti tunnen olevani jotain muuta. Osittain ihminen, mutta hengeltäni eläin. Psyyke ja henki ovat loppujen lopuksi erillään toisistaan. Mieleni toimii kuten ihmisen, koska minulla on ihmisen aivot. Tietenkin. Mutta se, mitä tunnen sisälläni... Mitä tiedän olevani... Sitä on todella vaikeaa selittää.
Typerin kommentti äidiltä tänään oli kenties se, kun selitin miten tuntui oudolta kävellä kahdella jalalla ja että on hyvin hankalaa kävellä neljällä tässä kropassa...
"Ethän sä sit ole susi."
Äiti tuntee vain fyysisen maailman. Sen, mitä auringon valo koskettaa. Välillä tuntuu ettei hänellä ole abstraktia ajattelukykyä lainkaan, vaan hän on todella... konemainen.
Juuri nyt en haluaisi mitään enempää kuin sen että hän ymmärtäisi, ja että voisimme todella puhua asioista. Ennen minulla oli vaikeuksia puhua ihan arkipäiväisistäkään asioista. Mutta nyt... Tästä on käytännössä mahdotonta keskustella, koska en halua pitää jotain typerää monologia. Kaipaan vastauksia, kysymyksiä, palautetta, mielipiteitä... Ja äiti ei anna mitään niistä. Ei yhtään mitään.

Mulla menee edelleen ihan hyvin. Tai siis helpottavan keskiverrosti. Välillä on ollut huonoja päiviä mutta onhan niitä terveilläkin ihmisillä perkele. Ihan sellainen perusjees olo. :)

Ollaan nyt Hetan kanssa Espoossa mutsin luona. Jauhetaan paskaa ja löhötään vaan. Ihan jees meininki. Kissat kyllä riehuu minkä kerkiää. Matot on rullalla, Hetan varpaat naarmuilla ja koko ajan kuulostaa siltä kuin jokin menisi säpäleiksi (mystistä miten kissat voi kolistella noin paljon hajottamatta mitään, mad skills bro).

Vähän kyllä tavallaan surettaa. Tuntuu ettei ketään kiinnosta lukea meikäläisen kirjoituksia enää kun elämä on normalisoitunut. Pelottaa että olen tylsä. En tiedä, pitäisi kai kirjoittaa jostain ihan kunnon aiheista eikä vain ihan tästä arkielämästä. Nyt kun se tosiaan on niin arkista että melkein itkettää. :P Tai no, ei nyt arkista. Mutta sanotaanko että tuntuu ihan hullulta hypyltä kirjoittaa ensin laihduttamisesta ja viiltelystä ja yhtäkkiä alkaa naputella tekstiä siitä miltä tuntuu olla väärän eläinlajin ruumiissa.
Kai mä vaan loppupeleissä pelkään sitä että ihmiset tuomitsee mut. Ja sen verran mitä nyt lukijoistani tiedän niin iso osa on niin jalat maassa-tyyppiä että... äh, en tiedä.
Blogidilemma aaaarrrggghh.

So, have a few random doll pics. ^u^' (öö... toissakesänä otettu?)

Tucca- ja tatska-/tissiherutusta. B) alan vihdoinkin näyttää itseltäni.

Halusin vähän luonnonläheisemmän ulkoasun tälle blogille, joten sellaisen väsäsin. Olen ihan tyytyväinen lopputulokseen vaikka aika pikainen väkerrys onkin. :)

Pitäisi varmaan mennä nukkumaan mutta ei toisaalta ole mitään intoa kun kerrankin netti toimii moitteettomasti ja on ihana kirja luettavana (Torey Haydenin Aavetyttö, suosittelen <3). Olen muutenkin nukkunut aika paljon. Viime yönä nukuin 12h ja otin vielä päivällä muutaman tunnin torkutkin. On se jännä etten onnistu pitämään unirytmiäni kasassa yhtä päivää pidempään. No, olen suht aina ollut aika huono rutiinien kanssa. Tuntuu ettei arkielämässäni ole juurikaan itsestäänselvyyksiä, paitsi koneella istuminen ja harrastukseni. Haittaa toisinaan koulunkäyntiä mutta ei kai siihen auta muu kuin opetella menemään aikaisemmin nukkumaan ja elämään ihmisiksi (missä en sattuneista syistä ole kovin hyvä lol).

Tänään oli ihan perushyvä päivä. Heräsin seitsemän-kahdeksan maissa, kävin suihkussa ja jaksoin jutella äidinkin kanssa puhelimessa paiskaamatta luuria korvaan ensimmäisen minuutin aikana. :'D Katsoin muutaman jakson Housea, luin Enkeleitä hiuksissani-nimisen kirjan loppuun ja aloitin Aavetytön lukemisen. Pyörähdin illalla Marikalla ja oli ihan kivaa vaikkakin molemmat olivat enemmän tai vähemmän ärtyneitä. En tiedä, jotenkin Marikan kanssa on mukavaa ja luonnollista olla vaikka hän ei kovin hyvällä tuulella olisikaan. Toki jotkin asiat ottavat pannuun ja pahasti mutta olen hänen suhteensa perkeleen anteeksiantavainen. :'D

Taika (kissani, kuten varmaan muistattekin) on taas ollut omituinen pari viime päivää. Tai ei muuten omituinen mutta pikkuinen on naukunut ihan kamalasti. Mikä on aika kummallista siihen nähden että yleensä kyseinen kissa on käytännössä mykkä. :/

Ottaa päähän se etten ole kirjoitellut tänne pitkään aikaan... Ajattelin taas alkaa naputella jotain (vaikkakin normaalielämäni saattaa olla hyvin tylsää tai hyvin, hyvin absurdia nyt kun syömishäiriö ja viiltely eivät enää valtaa kaikkea tilaa päästäni) ja tehdä vaikka uuden ulkoasun että saisin homman kunnolla käyntiin. Väriteemaehdotuksia? :)

Jokin aika sitten minulla oli jatkuvasti ihan naurettavan hyvä olo. Sen jälkeen aloin pelätä että masennus oli tulossa takaisin koska mielialani alkoi taas laskea hieman mutta tosiasiassa se oli vain ihan sitä että tilanne normalisoitui ja tasoittui. En enää ole erityisen masentunut (kärttyinen kylläkin!) mutta en kyllä onneni kukkuloillakaan. Tiedän, että elämässäni on paljon korjattavaa. Mutta nyt, kenties ensi kertaa moneen vuoteen, minulla on voimia oikeasti vaikuttaa asioihin.

Yhteishaku alkoi tänään, ja mietin että hakisin uudelleen Hyvinkään taidekouluun. Kuvataide on kuitenkin se ala jota rakastan yli kaiken, enkä oikein osaa kuvitella opiskelevani mitään muuta tai työskenteleväni minkään muun parissa tulevaisuudessa. Olen tosin miettinyt myös kolumnien tai ihan vain artikkeleiden kirjoittamista joihinkin pieniin lehtiin, sillä kirjoittaminen on toinen intohimoni. :) Joka tapauksessa, nyt tiedän mihin mahdollisesti tähtään. Minun on vain löydettävä reitti perille.

Piirsin tänään pitkästä aikaa kunnolla. Luonnoslehtiöstäni täyttyi neljä sivua yhdeltä istumalta, ja jaksoin jopa värittää kaikki kuvat.

Inspiraatio, tervetuloa takaisin. :)

Eipä ole taas tullut kirjoiteltua tännekään. Tuntuu siltä että koko roska on taas uuden ulkoasunkin tarpeessa. o_o'

Mutta joo. Meikäläisellä menee niin paljon paremmin nykyisin että melkein itkettää. En tosiaan ole syönyt lääkkeitä muutamaan viikkoon varmaan ja vaikka olen ollut kärttyisempi niin on siitä seurannut enemmän hyvää kuin huonoa. Joka ikinen oire syömishäiriöstä on hävinnyt täysin, en ole enää riippuvainen alkoholista ja tulin järkiini (ulkoisen voiman avulla tosin ;D) viiltelyn suhteen.
Ainoa ongelma on oikeastaan ihmissuhteet, eikä nekään loppujen lopuksi ihan mahdottomalla tolalla ole.

Ihan vitun omituista olla näinkin terveessä kunnossa.

Koulun kanssa on kyllä edelleen ongelmia. Saan ahdistuskohtauksia enää nimenomaan siellä (ja joskus äidin seurassa)... Ne on kyllä menneet ihan suht nopeasti ohi.

Päivän mietelause:
"Don't let the fear of relapsing keep you from recovering."

Heti kun saan silmäni auki, nappaan kännykkäni yöpöydältä.
"Mä olen miettinyt tätä tilannetta ihan liikaa. Tästä ei voi tulla mitään. Me ollaan liian erilaisia."
Hieno tapa aloittaa päivä.
Tyhjä olo. Sattuu. En osaa sanoin kuvailla tätä kipua. Ja se että en osaa kuvailla jotain kirjoittamalla, on aika perkeleen harvinaista.
Sattuu.
Kaze sai puhuttua yli itsemurha-aikeista mutta minulla ei ole vieläkään ihan turvallinen olo.

Pettymys, viha ja suru vellovat sisällänni kuin myrkky.

"Olen aivan liian sekaisin suhteeseen. Kun asiat menee paremmin niin ehkä meidän juttu vois toimia, mutta tällä hetkellä en yksinkertaisesti kykene."
Viha laantuu hetkeksi, vain pulpahtaakseen uudelleen pintaan entistä voimakkaampana. Helvetti, miksei Hän voi ilmaista suoraan onko tässä nyt mitään toivoa vai ei? Pitääkö minun odottaa, odottaa ja odottaa? Ilman mitään takeita siitä että mikään kuitenkaan tulee menemään putkeen? Tuntuu kuin kävelisin heikolla jäällä. Minulla ei ole aavistustakaan pettääkö se allani tai milloin se pettää.

Perkele että sattuu. Mutta kyyneleitä ei yksinkertaisesti tule ulos vaikka aihetta olisikin.

Ehkä hän on oikeassa. Ehkä meillä ei tosiaan ole toivoa. Ehkä minun pitäisi vain... en tiedä. Löytää joku muu. Unohtaa. Se nyt on kylmä fakta että kaikilla niillä kerroilla kun olemme "sekaantuneet" toisiimme, olen romahtanut ennemmin tai myöhemmin.
Miksi rakkauden kohteitaan ei voi valita?
Kaikki tuntuu niin absurdilta. En oikeastaan osaa edes kunnolla määritellä mikä Hänessä niin viehättää. Sehän on huono asia, eikö?

Mieleni sulkee taas tunteeni ulos.
Olen jälleen tyhjä ja kylmä. Eloton.